Torgny Lindgren vie lukijansa absurdille veijaripolkupyörämatkalle Pohjois-Ruotsin soisille seuduille. Akvaviitti on mukaansatempaava kertomus kotiseudulleen vuosikymmenien jälkeen palaavasta lähetyssaarnaajasta, vanhenemisesta, elämästä, kuolemasta, uskosta ja uskottomuudesta.
Torgny Lindgren: Akvaviitti, 2009 (Norrlands Akvavit, 2007)
Suomennos: Liisa Ryömä
229 s.
 |
| Kuva: Tammi |
Helsinki: Tammi
En ollut ennen lukenut mitään Torgny Lindgreniltä, mutta Akvaviittia kehuttiin takakannessa hänen parhaaksi kirjakseen. Luinkin sen parissa päivässä ahmien, siksi soljuvasti teksti kulki ja absurdin rajamailla kulkeva tarina imaisi mukaansa.
Olof Helmersson on nuoruudessaan toiminut pelastussaarnaajana Pohjois-Ruotsin Västerbottenissa, mutta vanhalla iällään kääntynyt jumalankieltäjäksi ja palaa nyt vanhoille kotiseuduilleen käännyttämään nuorena käännyttämiään sieluja takaisin jumalattomuuteen. Lukija pääsee seuraamaan kahdeksankymppisen Olofin polkupyöräretkeä pitkin pitäjiä ja tutustumaan toinen toistaan sydämellisempiin ihmisiin, joista kukaan ei ota Olofin tärkeää sanomaa kuuleviin korviinsa.
Parasta Lindgrenin tekstissä on kieli, joka etenee vahvasti ja mukaansatempaavasti, helppolukuisesti, mutta ei selitä liikoja. Liisa Ryömän suomennos on todella erinomainen ja harvinaisen hyvin tuo Lindgrenin tarinan suomen kieleen.
Toisaalta tarinan takaa on nähtävissä vahvoja ja iänikuisia teemoja. Vanheneminen, kadonnut nuoruus: lähes jokainen Olofin nuorena tuntema ihminen on kuollut. Jäljellä olevat ovat vanhoja ja sairata ja lähinnä muistelevat entisiä. Luopuriksi kääntynyt entinen herätyssaarnaaja pelkää, että pelastetut ovat turhaan tuhlanneet vuosikymmenet uskoen, jos jumalaa ei olekaan. Tekeekö siis Olof palveluksen vai karhunpalveluksen, jos hän kertoo kuolinvuoteellaan makaavalle Gerdalle, ettei jumalaa sittenkään olekaan, että kaikki minkä varaan tämä on laskenut elämänsä onkin ollut valetta? Voiko menneisyyden virheitä enää korjata? Ja ovatko hukatut vuosikymmenet menneet hukkaan? Pienetkin teot menneisyydessä ovat voineet vaikuttaa valtavalla tavalla toisen ihmisen elämään, enemmän kuin Olof olisi ikinä arvannut.
Uskontokielteiseksi Lindgrenin romaania ei voi sanoa, vaikka päähenkilö yrittääkin käännyttää ihmisiä uskonnottomuuteen. Sen sijaan pohjoisen pienten kylien yhteisöllisyyttä kyseenalaistetaan. Pieni sana Me on paitsi mukava ja yhteisöä yhdessä pitävä, toisaalta se kahdella kirjaimellaan sulkee ulos erilaisen ihmisen. Me emme toimi niin. Me emme ole sellaisia. Tukholmasta tullut puoliso, jolla ei Västerbottenissa ole muuta nimeä kuin Tukholmalainen, ei koskaan pääse lukeutumeen Meihin. Me tuo kontrollin, sillä varmistetaan, että kaikki toimivat niin kuin on soveliasta, niin kuin on ennenkin toimittu, eikä ulkopuolisilla ole sinne asiaa.
Akvaviitti oli niin mainio lukukokemus, että tekee mieli tutustua Lindgrenin muihinkin teoksiin. Häntä on verrattu ainakin Tšehoviin ja pidetään yhtenä Ruotsin nykykirjallisuuden kiinnostavimmista ja persoonallisimmista nimistä.
En ollut ennen lukenut mitään Torgny Lindgreniltä, mutta Akvaviittia kehuttiin takakannessa hänen parhaaksi kirjakseen. Luinkin sen parissa päivässä ahmien, siksi soljuvasti teksti kulki ja absurdin rajamailla kulkeva tarina imaisi mukaansa.
Olof Helmersson on nuoruudessaan toiminut pelastussaarnaajana Pohjois-Ruotsin Västerbottenissa, mutta vanhalla iällään kääntynyt jumalankieltäjäksi ja palaa nyt vanhoille kotiseuduilleen käännyttämään nuorena käännyttämiään sieluja takaisin jumalattomuuteen. Lukija pääsee seuraamaan kahdeksankymppisen Olofin polkupyöräretkeä pitkin pitäjiä ja tutustumaan toinen toistaan sydämellisempiin ihmisiin, joista kukaan ei ota Olofin tärkeää sanomaa kuuleviin korviinsa.
Parasta Lindgrenin tekstissä on kieli, joka etenee vahvasti ja mukaansatempaavasti, helppolukuisesti, mutta ei selitä liikoja. Liisa Ryömän suomennos on todella erinomainen ja harvinaisen hyvin tuo Lindgrenin tarinan suomen kieleen.
Toisaalta tarinan takaa on nähtävissä vahvoja ja iänikuisia teemoja. Vanheneminen, kadonnut nuoruus: lähes jokainen Olofin nuorena tuntema ihminen on kuollut. Jäljellä olevat ovat vanhoja ja sairata ja lähinnä muistelevat entisiä. Luopuriksi kääntynyt entinen herätyssaarnaaja pelkää, että pelastetut ovat turhaan tuhlanneet vuosikymmenet uskoen, jos jumalaa ei olekaan. Tekeekö siis Olof palveluksen vai karhunpalveluksen, jos hän kertoo kuolinvuoteellaan makaavalle Gerdalle, ettei jumalaa sittenkään olekaan, että kaikki minkä varaan tämä on laskenut elämänsä onkin ollut valetta? Voiko menneisyyden virheitä enää korjata? Ja ovatko hukatut vuosikymmenet menneet hukkaan? Pienetkin teot menneisyydessä ovat voineet vaikuttaa valtavalla tavalla toisen ihmisen elämään, enemmän kuin Olof olisi ikinä arvannut.
Uskontokielteiseksi Lindgrenin romaania ei voi sanoa, vaikka päähenkilö yrittääkin käännyttää ihmisiä uskonnottomuuteen. Sen sijaan pohjoisen pienten kylien yhteisöllisyyttä kyseenalaistetaan. Pieni sana Me on paitsi mukava ja yhteisöä yhdessä pitävä, toisaalta se kahdella kirjaimellaan sulkee ulos erilaisen ihmisen. Me emme toimi niin. Me emme ole sellaisia. Tukholmasta tullut puoliso, jolla ei Västerbottenissa ole muuta nimeä kuin Tukholmalainen, ei koskaan pääse lukeutumeen Meihin. Me tuo kontrollin, sillä varmistetaan, että kaikki toimivat niin kuin on soveliasta, niin kuin on ennenkin toimittu, eikä ulkopuolisilla ole sinne asiaa.
Akvaviitti oli niin mainio lukukokemus, että tekee mieli tutustua Lindgrenin muihinkin teoksiin. Häntä on verrattu ainakin Tšehoviin ja pidetään yhtenä Ruotsin nykykirjallisuuden kiinnostavimmista ja persoonallisimmista nimistä.
