Tomas Espedal: Bergeners

Tomas Espedalin autofiktiivinen, episodimainen teos yhdistelee eri tyylilajeja proosasta lyriikkaan. Vahvimmillaan Bergeners on Bergenin kaupungin ja sen melankolisen asukkaan tuntojen kuvauksessa.

Kuva: Gyldendal

Espedal, Tomas: Bergeners

Gyldendal, 2013

153 s. (kovakantinen)

kieli: norja (bokmål)

Tomas Espedalin autofiktiivinen romaani Bergeners yhdistelee lyhytproosaa, esseistiikkaa, proosarunoutta ja lyriikkaa omaelämäkerralliseen aineistoon. Espedalin teksti vilisee intertekstuaalisuutta ja kirjallisuusviittauksia niin pohjoismaiseen nykykirjallisuuteen kuin vanhempaan, eikä vähiten James Joyceen, johon teos viittaa jo nimellään.

Bergeners liittyy autofiktion aaltoon, joka on Pohjoismaissa ja Espedalin tuotannossa valloillaan. Aallon kenties tunnetuin norjalainen edustaja Suomessa on Karl-Ove Knausgård, jonka Taisteluni-teokseen Espedal viittaa ja joka esiintyy Bergenersissä myös sivuhenkilönä.

Episodimainen teos rakentuu tekniikaltaan vaihtelevista jaksoista, jotka pikku hiljaa punoutuvat yhteen. Keskiössä on Bergen, jonka katuja kuljetaan kuin Joycen Dublinissa. Espedalin omaa nimeä kantava kirjailijapäähenkilö velloo sydänsuruissa ja ikäkriisissä, ja melankoliaa työstämässä on myös Länsi-Norjan katkeamaton sade ja kosteus. Toisaalta kaupungin upeat vuoristo- ja vuonomaisemat tuodaan lukijan silmien eteen. Saamme myös tavata Norjan kulttuurieliittiä, kun päähenkilö viettää aikaa kirjailija- ja taiteilijaystäviensä kanssa.

Bergenin lisäksi liikutaan muun muassa New Yorkissa, Madridissa ja Oslossa. Vaikuttavasti kuvattu on junamatka Bergenistä Osloon vuorten ja vuonomaisemien halki: upeiden maisemien ohella lukija saa myötäkokea arkisen junamatkan, jonka aikana istutaan ja haaveillaan, katsellaan ikkunasta, käydään ravintolavaunussa, syödään eväitä, luetaan kirjaa, yritetään nukkua. Käydäänpä kirjassa jopa kotoisalla ruotsinlaivallakin.

Av alle rom liker jeg best lugarene i en båt, aller helst i bunnen av båten, ikke langt fra maskinrommet; man hører motorene dunke som et hjerte.

Det er ingen vinduer i lugaren. Når man slukker lyset, i taket og over sengen, så blir det fullstendig mørkt, fullkomment sort.

Denne båten har seilt ut fra Helsinki og skal ankomme Stockholm om morgenen. Lugaren er enkel, en etasjeseng (skal man ligge oppe eller nede, det er best å ligge nede, under en annen seng, som på denne korte reisen er tom, det virker beroligende og trygt å ligge under en tom seng, som å sove under en trapp ingen går i), et lite nattbord, en lampe og et badeværelse med vask og dusj og toalett. Det er alt. Det er også alt man trenger i et rom; man slukker lyset i lugaren, ligger i mørket og hører motorene slå som en puls, som et hjerte. Kanskje reiser man tilbake til sin mor, til sin mors indre; jeg har aldri kjent en dypere lykkefølelse enn den gyngende, dunkende, mørke overfarten i bunnen av en båt.

Helsinki. Hva skulle du der?

Ingenting. Jeg skulle ingenting i Helsinki. Jeg ville og måtte bort fra Bergen, det var alt. Jeg lå mesteparten av tiden i Helsinki i sengen på hotellrommet. Det er en nytelse, å ligge i et hotellrom i en by hvor du aldri har vært før. (Bergeners, s. 110–111)

Ajallisesti kirjassa liikutaan muutaman vuoden sisällä 2010-luvun vaihteessa. Terrori-iskut Oslossa saavat melko merkittävän osan. Kertoja kuvailee muun muassa Oslon tyhjiä katuja juuri terrori-iskun jälkeen.

Terrori-iskun kautta yhdeksi teoksen teemaksi voikin ehkä hakea luopumisen tuskan. Kirjailijaminä on vähällä menettää tyttärensä pommin räjähdettyä Oslon keskustassa. Hieman aiemmin hän on jo kertaalleen menettänyt tyttärensä, kun tämä muutti pois kotoa, Bergenistä pääkaupunkiin. Samoihin aikoihin myös hänen puolisonsa on poistunut hänen elämästään: yhtäkkiä elämää ja tulevaisuutta vilissyt talo onkin tyhjä ihmisistä ja täynnä menneisyyttä. Kirjailija on asunut talossa jo lapsuudessaan, joten mukaan tulevat vielä muistot vanhemmista ja sisaruksista. Viisikymppisen yksinäisyyttä käsitellään koskettavasti ja aidosti.

Bergeners on rakenteeltaan hajanainen, mutta Espedal onnistuu yhdistelemään toisistaan selvästi poikkeavia tyylilajeja taidokkaasti. Edes runo-osuudet eivät tunnu päälleliimatuilta, vaan osuvat saumattomasti kokonaisuuteen ja vievät omalta osaltaan tarinaa eteenpäin. Kieli on kaunista, melko helppolukuista ja soljuvaa bokmålia, lukuun ottamatta joitakin nynorskiksi kirjoitettuja repliikkejä.

Espedalin lause on kuivakka, paikoin jopa kyyninen, usein viehättävän itseironinen: esimerkiksi kirjailijapäähenkilön pitäessä Bergenin piirivankilassa kirjoituskurssia eräs vangeista sanoo haluavansa tulla niin hyväksi kirjailijaksi, että saa teoksistaan niin hyvin rahaa ettei hänen tarvitse Espedalin tavoin tulla pitämään luentoja vangeille. Pedofiliasta tuomittu vanki sanoo: "Eg har forsøkt å lese en av bøkene dine og det eneste eg forsto e at du liker småjenter som eg."

Hyytävä sen sijaan on kohtaus, jossa päähenkilön kirjailijaystävä raiskaa heidän yhteisen, aiemmin hieman kevytkenkäiseksi kuvatun, taiteilijatuttavansa päähenkilön makuuhuoneessa, mutta kukaan ei reagoi mitenkään. Kyseessä ei muka voinut olla raiskaus, sillä muut olisivat muuten kuulleet sen olohuoneeseen. (Ikään kuin raiskauksesta aina kuuluisi kova ääni!) Jälkeenpäin ystävykset ovat huolestuneita lähinnä kirjailijaystävän aivoliitosta, joka kuulemma horjuu, kun raiskatun miesystävä soittelee hänelle kotiin. Väkivallalla uhkailulla soittelijasta kuitenkin päästään.

Bergeners on ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Viisikymppisen miehen huolten kuvaus on kaunista ja vaikuttavaa, mutta välillä teos  viljelee norjalaisia kirjallisuusknoppeja melko uuvuttavasti. Tekijä itse kuvailee romaania ylistyksenä nimenomaan Bergenin kaupungille ja bergeniläisille, mutta autofiktion genre vie sen ehkä kuitenkin jonkin verran etäälle tavoitteesta.

Mona Høvring: Camillas Lange netter

Mona Høvringin lyyrinen pienoisromaani perustuu kirjailija Camilla Collettin omaelämäkertaan. Teoksen keskeisiä motiiveja on Collettin suhde Norjan 1800-luvun kirjallisuushistorian keskeisiin hahmoihin, Collettin veljeen Henrik Wergelandiin ja rakastettuun Johan Sebastian Welhaveniin. Camillas lange netter on ehdolla vuoden 2014 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Høvring, Mona: Camillas lange netter. Roman.

Forlaget Oktober, 2013

89 s. (kovakantinen)

kieli: norja (bokmål)

Camilla Collett (1813–1895) tunnetaan Norjassa kirjailijana, esseistinä ja feministinä, jonka pääteos Amtmandens Døtre (1854–55) oli ensimmäisiä norjalaisia yhteiskunnallisia ongelmia esiin tuoneita teoksia ja ilmeisesti ensimmäinen naisen näkökulman romaanikirjallisuuteen tuonut teos. Yhden romaaninsa lisäksi Collett julkaisi lähinnä esseitä ja omaelämäkerrallisia teoksia, joiden pohjalta Mona Høvring on nyt kirjoittanut pikku romaanin Camillas lange netter (Oktober 2013).

Camillas lange netter perustuu Collettin omaelämäkertaan I de lange Nætter (1860) ja sisältää lyhyitä, sivun tai kahden mittaisia hetkiä kirjailijan elämän varrelta, enimmäkseen nuoruudesta. Punaisena lankana on esikuvateoksen tavoin unettomuus, joka tuo kirjalle nimenkin. Tämän lisäksi saamme lukea Collettin lapsuuden perheestä, isästä, äidistä ja isoveljestä Henrikistä, rakastetusta Johan Sebastian Welhavenista, aviomiehestä, johon viitataan vain nimellä Collett, sekä joistakuista muista tuttavista ja ystävistä.

Norjassa Camilla Collettista puhuttaessa muistetaan aina mainita kirjailijan suhde veljeensä Henrik Wergelandiin sekä tämän kilpakumppaniin Welhaveniin. Wergelandin ja Welhavenin nahistelu tuntuu leimaavan koko Norjan kirjallisuuden 1800-luvun alkupuoliskoa: Wergeland oli kansallisromanttinen, Norjan ja norjalaisuuden kuvaaja, kun taas häntä palavasti kritisoinut Welhaven oli kosmopoliitti ja runouden kansainvälisyyden puolestapuhuja. Sukutaustansa vuoksi Collettin ja Welhavenin liitto oli mahdoton, vaikka aatteellisesti Collettin sanotaan olleen lähempänä Welhavenia kuin veljeään.

Historiaan 37-vuotiaana kuollut Wergeland on jäänyt voittajana, ja Welhaven muistetaan lähinnä Wergelandiin kohdistuneesta kritiikistään ja suhteesta tämän sisareen. Esimerkiksi Per Thomas Andersenin Norjan kirjallisuushistorian (Norsk litteraturhistorie, Universitetsforlaget 2011) mukaan Wergeland-myytti on kuitenkin aikaa sitten kasvanut sellaisiin mittoihin, joilla ei ole enää mitään tekemistä varsinaisen runoilija-Wergelandin kanssa. Onkin ehkä luonnollista, että myytti-Henrik on jättänyt niin Collettin kuin Welhavenin varjoonsa, mutta näiden kirjailijanurille se ei silti tee oikeutta.

Høvringin pienoisromaani keskittyy nimenomaan kertomaan Camilla Collettin äänellä Wergelandista ja jossain määrin Welhavenista. Paikoin lukiessa tuli jopa sellainen olo, että teoksen varsinainen tarkoitus nimenomaan onkin kertoa juuri veljestä. Tämä on sääli, sillä maailmaa nähneen ja pitkän elämän eläneen Collettin omassakin elämässä olisi aineksia laajempaankin proosateokseen.

Camillas lange netter -teoksen vahvuus on kuitenkin kieli. Høvringin lyyrinen teksti on tyylillisesti paikoin lähempänä proosarunoutta kuin romaania, ja se vangitsee lukijan mukaansa. Puhuttua norjaa lähenevä moderni, "radikaali" bokmål poikkeaa huomattavasti Collettin käyttämästä, paikoin vaikealukuisesta 1800-luvun tanskasta.

Camillas lange netter on ehdolla ensi syksynä jaettavan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Ehdokkuusperusteluissa juuri kieli onkin mainittu yhdeksi romaanin vahvuuksista.

Camilla Collettia ei juuri tunneta Norjan ulkopuolella, ainakaan Suomessa, mikä ei sinänsä ole este hyvälle lukukokemukselle. Koska Høvringin romaanin yksi keskeisistä motiiveista näyttää olevan Wergelandin ja Welhavenin kinastelu, tätä Norjan kirjallisuushistorian vaihetta tuntemattomille Camillas lange netter saattaa kuitenkin olla melko mielenkiinnoton teos. Suureksi pohjoismaiseksi romaaniksi siitä ei siis ole.