Henriikka Tavi: Toivo

Henriikka Tavin kielellä iloitteleva runokokoelma käsittelee kuolemaa mutta antaa toivoa. Toivo on ehdolla Pohjoismaiden ministerineuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi 2014.

Kuva: Teos

Tavi, Henriikka: Toivo (Teos 2011)

kieli: suomi

75 s.

Kuolema on Henriikka Tavin Toivo-runokokoelman hallitseva teema. Kuolemaa käsitellään etupäässä jäljellejääneiden kaipauksen kautta. Elämä voi olla kaipaamaan jääneille vaikeaa, kun toista ei enää ole, mutta kuolleen näkökulman Tavi jättää pois. Kuollut ei kaipaa enää ketään.

Läheisen menettämisen ohella Tavin runon puhuja jää miettimään myös edesmenneitä julkisuuden henkilöitä, politiikan ja kulttuurin vaikuttajia. Myös kuolleita murhaajia tulevat mainituiksi. Heidän kohdallaan kuolema on läsnä useammassakin suhteessa.

Kuolema ja suru eivät kuitenkaan muserra eläviä alleen. Jo kokoelman nimi Toivo tuo tulkintaan mukaan tämän näkökulman. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Toivossa näkökulma on elävien.

Ihmisen kuolema yhdistyy läpi kokoelman kulkevaan perhosmotiiviin. Perhoset ovat kauniita, mutta niiden elämä on lyhyt. Perhosen kehitys toukasta upeaksi siivekkääksi ja sitten nopea kuolema muistuttavat luonnon kiertokulusta, jonka osa ihminenkin on, mitä ei aina ole helppo muistaa.

Teknisesti Tavin kokoelma on monipuolinen ja toimiva. Sanoilla ja niiden monimerkityksellisyydellä leikittely on läsnä lähes jokaisessa runossa. Säkeiden asettelulla ja tavutuksella luodaan sanoille ja lauseille aivan uusia merkityksiä ja mielleyhtymiä. Tavi hallitsee suomen kielen mestarillisesti.

Osa runoista on kirjoitettu murteella, mikä tuo mukaan oman säväyksensä. Myös murteella voi kirjoittaa vakavaa runoutta. "Lastu"-nimisessä runossa Tavi käyttää oman kotiseutunsa Kymenlaakson murretta. Toinen "Lastu" perustuu Tavin isoäidin kertomukseen. Koti ja perhe on siis kokoelmassa läsnä. Temaattisesti ne voi yhdistää myös kokoelman kantavaan teemaan: taakse jäänyt kotiseutu, edesmenneet vanhat sukulaiset, mennyt lapsuus. Kaipaus on jäänyt, mutta elävien elämä etenee, ja aina on toivoa.

Osa runoista on saanut innoituksensa tanskalaisen Inger Christensenin tuotannosta, jonka yksi säkeistö on mukana teoksessa tanskaksi ja ilmeisesti Tavin suomeksi tulkitsemana. Toisaalta kokoelma nivoutuu myös suomalaiseen kirjallisuushistoriaan. "Lastu"-runot tuovat mieleen Juhani Ahon, ja "Hallakehrääjä" perustuu nuorena kuolleen Saima Harmajan päiväkirjamerkintöihin.

Toivo on ehdolla Pohjoismaiden ministerineuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Suomen kielellä leikittelyä voi olla vaikea kääntää toiselle kielelle, mutta suomalaista kotiseutuhenkeä pohjoismaalaisuuteen yhdistävänä, yleismaailmallisista ja iankaikkisista teemoista kertovana Toivo on ehdottomasti vahva ehdokas palkinnon saajaksi.

Ilman paino on ilman keveyttä,
ilman syvyys on ilman leveyttä,
ilman valoa, ilman pimeyttä,
ilma leikkii ilman huolia.

Ilman pyhyys on ilman syntiä,
ilman tuli ilman liekkejä roihuaa,
ilman pahuus on ilman hyvyyttä,
ilman kylmyys ilman kevättä lämmittää.

Ilman vaatteet ovat ilman kankaita,
ilman pihat ilman taloja,
ilman ystävyys on ilman yksinäisyyttä,
ilman rakkaus ilman vihaa.

(Henriikka Tavi: "Kehtolaulu kevyille otuksille", Toivo s. 12)

Johannes V. Jensen: Kongens Fald

Johannes V. Jensenin historiallinen romaani Kongens Fald valittiin vuosituhannen vaihteessa Tanskassa viime vuosisadan parhaaksi romaaniksi. Nobelisti Jensen kuvailee hämmästyttävän tarkasti 1500-luvun arkea ja Pohjolan historian murroshetkiä, mutta teoksen varsinaiset ansiot ovat sen psykologiset ihmiskuvaukset.

Johannes V. Jensen 1944. Kuva: Wikipedia.

Jensen, Johannes V.: Kongens Fald (1900–01)

kieli: tanska

suomennos: Simojoki, Aukusti, Kuningas murtuu, Otava 1946, 263 s.

Johannes V. Jensen sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1944, seuraten sotia ennen palkittua F. E. Sillanpäätä. Hän oli kolmas tanskalainen palkittu, kun Pontoppidan ja Gjellerup jakoivat palkinnon 1917. Jensenin jälkeen Pohjoismaista palkinnon on saanut vain Islannin Laxness ja viisi ruotsalaista. Kuningas murtuu on valittu paitsi 1900-luvun parhaaksi tanskalaisromaaniksi, myös osaksi Tanskan kiisteltyä virallista "kulttuurikaanonia". Silti Jensenin päätyönä pidetään usein sen sijaan kuusiosaista romaanisarjaa Den lange rejse (1908–22).

Kuningas murtuu (Kongens Fald, 1900–1901) sijoittuu 1500-luvun historialliseen miljööseen, ja sen keskiössä ovat Kalmarin unionin hajoaminen, Tukholman verilöyly, kuningas Kristian II:n vallasta syökseminen ja Tanskan sisällissota. Ennestään tuttua historiasta minulle oli oikeastaan vain Tukholman verilöyly, ja sekin lähinnä Ruotsin näkökulmasta. Oli siis kiinnostavaa lukea myös tanskalaisten vinkkelistä tapahtumista.

Teoksen päähenkilö on Mikkel Thögersen, joka toimii Kristian II:n sotilaana ja henkivartijana. Historian myllerrykseen päädytään siis "tavallisen" jyllantilaisen miehen kautta. Myös kuningas esiintyy teoksessa keskeisessä roolissa.

Jensen kuvaa historiallista miljöötään huisin tarkasti, erityisesti pukeutumista ja julmuuksia. Teloitus- ja teurastuskohtauksia oli paikoin vaikea lukea. Veri ja kuolema olivat 1500-luvulla paljon enemmän osa ihmisten arkea kuin nykyisin, joten kai se sitten kuuluu asiaan. Tarkasta kuvauksesta ja ilmeisen laajasta taustatyöstä Wikipedia on saanut hänet kiinni joistakin virheistä yksityiskohdissa.

Mikkelin tarinaa seurataan varhaisesta nuoruudesta aina syvään vanhuuteen ja kuolemaan saakka. Koko elämän ajan hänen kohtalonsa seurailee kuningas Kristianin vaiheita. Mikkel joutuu käsittelemään yleismaailmallisia tunteita muuttaessaan jyllantilaiskylästä vanhempiensa luota Kööpenhaminaan ja tullessaan vuosien jälkeen taas takaisin, naissuhteissaan, lapsettomuudessaan ja uskollisuudessaan kuningasta kohtaan. Myös kuningas itse pui inhimillisiä asioita talonpoikien kapinoidessa: epävarmuus ja päättämättömyys koituvat lopulta hänen kohtalokseen.

Paikoin teos yllättää peräti coelhomaisella filosofisuudella. Tietoisuus aarteen olemassaolosta ja mahdollisuus sen etsimiseen saavat ihmisen onnelliseksi, mutta itse aarteen löytäminen vie tuhoon.

Naisten asema Jensenin romaanissa on kova. Kaikki naishahmot voisi laskea yhden käden sormilla, ja he ovat joko huoria ja pettäjiä tai hyväksikäytön uhreja. Mikkelin tuttu Otte on rakastunut Ane Metteen, mutta himoissaan raiskaa Mikkelin ihastuksen Susannen. Kostoksi Mikkel menee ja raiskaa Ane Metten. Rangaistuksen kärsivät naiset, ja se heijastuu sukupolvien ajan.

Jenseniä on joskus verrattu aikalaiseensa, Norjan Knut Hamsuniin, jota Jensenin kerrotaan ihailleen. Jensenin mieshahmoissa on välillä hamsunilaisia itsenäisen miehen piirteitä ja romaani sisältää joitakin hamsunilaisia absurdeja hetkiä, mutta pääosin Kuningas murtuu on täysin konventionaalinen historiallinen romaani ja kirjoitusaikansa lapsi, siinä missä Hamsun 1890-luvun teoksissaan mursi vanhoja romaanin määritelmiä ja vei kirjallisuutta aimo harppauksen kohti modernismia. Myös Hamsunilta tutut vahvat naishahmot loistavat poissaolollaan. Jensen ei edes vaivaudu nimeämään kaikkia naisiaan ("Nielsin vaimo").

Aukusti Simojoen 1940-luvun kelpo suomennos on moderni ja vivahteikas.

Kuningas murtuu on varmasti tanskalaisille symbolinen ja merkittävä teos siinä missä vaikkapa Täällä Pohjantähden alla suomalaisille. Historiallinen miljöö tekee taustan kuitenkin paikoin tukalaksi, ja romaani kertoo lopulta enemmän kirjoitusajankohdastaan kuin 1500-luvusta. Juuri ihmisyyden ja elämän pohdinta tekee teoksesta kiinnostavan.

Strengnäsin piispa Matthias joutui korkean arvonsa takia ensimmäisenä mestattavaksi; hänellä oli yllä punainen samettiviittansa, Axel tunsi hänet, kun hän ryömi polvillaan ja kohotti pieniä kasvojaan ja liitti kätensä yhteen. Mutta oli kiire. Piispa nousi jälleen ja rupesi paljaan taivaan alla riisuutumaan pyövelille.
   Silloin Axelin valtasi ankara levottomuus. Hän kääntyi takanaan seisovaan Lucieen päin ja työnsi hänet sisemmälle huoneeseen. »Sinä et saa katsella sitä», sanoi hän niin kiihtyneenä, että Lucie alkoi vavista; hän heittäytyi vuoteelle.
   Se oli tapahtunut, kun Axel tuli takaisin ikkunaan. Piispa Matthiaan ruumis makasi maassa vain housuihin ja sukkiin puettuna; hänen päänsä oli jonkin matkan päässä siitä. Hänen punainen viittansa… ei, hänen verensä oli levinnyt hänen alleen.
    Katsellessaan vielä tuota erillään olevaa pää-parkaa Axel kuuli, kuinka pyövelin miekka suhahti ja osui maaliinsa, ja hän näki toisen pään kierähtävän pölkyltä, jättäen jälkeensä verisuihkeen. Se oli Skaran piispa Vincentius. Erik Abrahaminpoika Lejonhufvud riisuutui par'aikaa. Siellä alhaalla vallitsi suuri levottomuus, monet huusivat ja voivottelivat. (Kuningas murtuu, s. 130, suom. Aukusti Simojoki)

Kjell Westö: Kangastus 38

Kangastus 38 on ihastuttavaan ja kauhistuttavaan 30-luvun Helsinkiin sijoittuva elokuvamainen draama, joka nostaa keskusteluun tärkeitä ja kivuliaita asioita Suomen historiasta.

Kuva: Otava

Westö, Kjell: Hägring 38
Otava, 2013. 334 s.
kieli: ruotsi
käännökset: suomi


Kjell Westö on tunnettu helppolukuisesta historiallisesta draamasta, eikä Kangastus 38 poikkea kuviosta. Tapahtumapaikkana on vuoden 1938 Helsinki, mutta tapahtumien juuret juontavat vuosikymmenien taakse. Kahdenkymmenen vuoden takaisen sisällissodan arvet eivät ole vielä umpeutuneet.

Keskushenkilöinä ovat konttoristi Matilda Wiik ja tämän työnantaja, asianajaja Claes Thune. Wiik on tapahtumien motivaattori ja hänen kohtalonsa ympärille kaikki romaanin tapahtumat kietoutuvat alkulehdiltä lähtien. Työväenluokkainen Wiik on ollut sisällissodan mainingeissa valkoisten vankina tuhoamisleirillä, mikä on jättänyt ihmiseen jälkensä. Hän elää yksinkertaista elämää, elää yksikseen ja vapaa-ajallaan käy elokuvissa tai tapaa silloin tällöin ystäviään. Pahimmat traumat Wiikiin on jättänyt kuolemanleirin upseeristoon kuulunut Kapteeni, jonka hän kohtaa nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Thune tuntuu olevan mukana lähinnä näkökulmahenkilönä. Kuvitellun keskivertolukijan on helppo samaistua häneen: hän on keski-ikäinen valkoinen mies; keskiluokkainen, muttei rikas; liberaali, mutta rajansa kaikella. Thune kauhistelee punaisten kohtelua sodan jälkeen ja paheksuu Hitleriä. Hän on eräänlainen akuankkahahmo, epäonnistuja: asianajotoimisto ei menesty odotetusti, vaimo karkasi Thunen parhaan ystävän matkaan ja kaiken huipuksi Thunen penistä kuvaillaan pieneksi. Monin tavoin samastuttava hahmo oletetulle keskiverrolle nykylukijalle siis.

Toisaalta Thune on Wiikin lopullisen kohtalon kannalta oleellinen. Wiik hakeutuu Thunelle töihin, koska tietää tapaavansa Kapteenin hänen kauttaan. Suurissa tapahtumissa Thunen kohtalo on kuitenkin jäädä statistiksi. Sekin saattaa osaltaan lisätä samastuttavuutta: suurissa maailmantapahtumissa yksittäinen ihminen on voimaton. Vuonna 1938 maailmalla oli tapahtumassa erityisen suuria.

Thunen ja tämän ystävien muodostaman Keskiviikkokerhon keskustelujen kautta lukija pääsee pohtimaan ajan ajatusmaailmaa. Miten ihmeessä fasismi ja juutalaisvainot saattoivat saada kannatusta? Ajan henki selittää paljon. Thune on omana aikanaan radikaalin liberaali, mutta nykynäkökulmasta rasisti ja homofobi. Jokainen on aikansa lapsi.

Juoni on mukaansatempaava ja hieman dekkarimainen, romaanin lukee nopeasti. Tyyli on pääosin vanhan ajan tunnelmaan sopivaa, mutta itseäni ihmetytti lukiessa esimerkiksi joidenkin mieshahmojen penisten yksityiskohtainen kuvailu. 1930-luvun Helsingissä on silti ihana tallustaa Westön tahdissa, kulkea kaupungin katuja pitkin ja kuunnella raitiovaunujen kirskettä. Kuvaukseltaan teos onkin monin kohdin elokuvamainen, ja elokuvat ovat yksi romaanin sisäisiä toistuvia motiiveja. Teoksen sisäkannessa romaania kuvaillaankin "film noir -henkiseksi draamaksi". Liisa Ryömän suomennos on pääosin erittäin taidokasta ja tavoittaa Westön vanhan ajan tunnelman.

Romaanin suurimmat oivallukset tulevat Suomen vuoden 1918 tapahtumien käsittelyssä. Virallisessa historiankirjoituksessa sisällissota päättyi keväällä 1918 ja talvisotaan kävi yhtenäinen kansa. Kangastuksessa Westö tuo esiin sen näkökulman, että verinen veljessota varmasti vaikutti ihmisten mieliin vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Toisen maailmansodan aikaisia kauheita tekoja Saksassa ja Venäjällä on helppo paheksua, jos ei tiedä, että myös koti-Suomessa on tapahtunut aivan samanlaista. Juutalaisia on vainottu ja sodan häviäjiä kohdeltu kuin eläimiä meilläkin.

Kangastus 38 on toinen Suomen ehdokas Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Teos on mukava lukea ja tuo esille tärkeitä asioita Pohjoismaiden historiasta, joten tähän mennessä lukemistani teoksista pidän sitä vahvana ehdokkaana palkinnon saajaksi.

Kalvavasta vaarantunteesta huolimatta Matilda päätti mennä puolitiehen vastaan. Hän sanoi niin tyynellä ja vivahteettomalla äänellä kuin pystyi:
    Jos kerron että olen nähnyt, miten mies kumartui noukkimaan tupakantumppia maasta ja sai kuulan päähänsä niin että kallosta jäi vain puolet, ja aivot valuivat kuin harmaa kaurapuuro varaston seinää alas? Jos kerron että näin miten lapsi syntyi likaiselle betonilattialle ja kuoli ja miten se heitettiin parin tunnin päästä kuormalavalle kuin halko? Lakkaatteko sitten kyselemästä?
    Hänen sanansa saivat Thunen hätkähtämään, ja hätkähdys teki kipeää myös kylkiluissa, hänen kasvonsa vääntyivät. Mutta Matilda näki myös toisenlaisen tuskan: sanat olivat osuneet maaliin. Hän näki Thunen silmissä pakokauhua ja inhoa, ja hän arvasi että miehen aivot työskentelivät ylikierroksilla, jotta sanat eivät muuttuisi kuviksi ja jotta ei tarvitsisi ymmärtää että se oli tapahtunut täällä, juuri täällä, hänen omassa maassaan vain muutaman peninkulman päässä Helsingistä, hänen kauniista kotikaupungistaan. (Kangastus 38, s. 296–7, suom. Liisa Ryömä)