Claus Beck-Nielsen: Mine møder med de danske forfattere

Autofiktiivinen kirjallisuus eli kirjallisuus, jossa kirjoittaja itse seikkailee päähenkilönä, on Pohjoismaissa kovassa nosteessa – tunnetuimpina kenties Norjan Knausgård, Suomessa ainakin Hotakainen, Saisio ja viimeisimpänä Tervo. Tanskalainen Claus Beck-Nielsen tuntuu tekevän koko genrestä pilkkaa.

 

kuva: Gyldendal

Claus Beck-Nielsen: Mine møder med de danske forfattere
Roman. Gyldendal 2013. 192 s.

kieli: tanska

Beck-Nielsenin päähenkilönä on kirjailija Claus Beck-Nielsen, joka kertoo fiktiivisiksi väittämistään kohtaamisista Tanskan Suurten Kirjailijoiden kanssa. Päähenkilö tapaa sellaisia nimiä kuin Peter Høeg, Poul Borum ja Inger Christensen, mutta niiden tunteminen ei ole lukukokemukselle välttämätöntä – itsellenikin monet niistä olivat uusia. Tapaamisten perusteella lukijalle annetaan kuva huonoitsetuntoisesta, epäonnisesta sählääjäkirjailijasta, jonka elämässä vähän kaikki menee pieleen. Huolimatta tämän perinteisen Mr Bean -hahmon jatkuvista vastoinkäymisistä kirjaa hallitsee lämmin ja humoristinen tunnelma.

Beck-Nielsen on jo aiemmissa romaaneissaan kääntänyt kirjallisuuden totuttuja konventioita päälaelleen. Pohjoismaiden neuvoston tämän vuoden kirjapalkinnostakin kisannut Mine møder med de danske forfattere on eräänlainen anti-Knausgård, jonka päähenkilö ajelehtii virran vietävänä ja epäonnistuu niin ihmissuhteissa kuin kirjailijanurallaan. Siinä missä Knausgårdin Taistelujen päähenkilö purjehtii naisesta naiseen ja lukija tietää päähenkilön (tulevan) kirjallisen menestyksen, Beck-Nielsenin hahmo sählää ihmissuhteissa eikä onnistu harrastamaan seksiä edes maksetun naisen kanssa. Kirjailijanura alkaa verraten myöhään ja suurimman ammatillisen huomion hän saa, kun hänet sekoitetaan lähes samannimiseen kirjallisuuskääntäjään.

Parasta teoksessa on sen ironisen viiltävä mutta lämmin huumori. Fakta ja fiktio sekoittuvat kirjailijapäähenkilön, romaanin kertojan ja sen kirjoittajan tuottaessa lukijalle tarinaa autenttisen oloisista kohtaamisista, joita kuitenkin väitetään täysin fiktiivisiksi – mitä ne tietysti ovatkin viimeistään siinä vaiheessa, kun ne on painettu romaanin sivuille. Jossakin määrin Beck-Nielsenin kerrontatapa tuo mieleen nobelisti Knut Hamsunin, joka kohtautti fin-de-sièclen Norjan kirjallista maailmaa faktan ja fiktion rajoista piittaamattomilla "antiromaaneilla".

Tavoitteenani oli lukea vuoden aikana kaikki Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokkaat, mutta urakka osoittautui yllättävän vaikeaksi. Erityisesti kirjoja, joita ei ole käännetty, on vaikea saada käsiinsä toiseen maahan, mutta myöskään esim. Tukholman kirjakaupoissa ei ollut hyllyssä Ruotsin ehdokkaita. Suomen voittaja-Westö sentään löytyi sieltäkin.

Leppoisatunnelmainen ja itsetunto-ongelmaisen tuntemattoman kirjailijan vaiheista kertova Mine møder med de danske forfattere nousi lopulta ehkä suosikikseni tässä sarjassa.

Pia Juul: Mordet på Halland

Tiderne Skifter

Tapasin Pia Juulin muutama vuosi sitten Helsingissä, jossa hän oli esittelemässä Mordet på Halland -romaanin tuoretta ruotsinnosta. Kirja kiinnitti huomioni jo tuolloin, mutta vasta nyt sain vihdoin tilaisuuden lukea sen.

Juul, Pia: Mordet på Halland. Roman
188 s., pokkari
Tiderne skifter, København 2009

Tanskalaisen Pia Juulin (s. 1962) romaani Mordet på Halland leikittelee nimeään myöten dekkarityylilajeilla, mutta loppujen lopuksi itse murha ja sen ratkaiseminen on siinä melko pienessä osassa. Juul kertoi Helsingissä halunneensa juuri kääntää perinteisen dekkarin rakennetta hieman ylösalaisin. Siinä missä yleensä lukija seuraa poliisin tai rikoksen ratkaisijan työtä, Pia Juulin romaanissa näkökulma on uhrin leskellä. Puolison murha avaa minäkertoja Bessin elämässä aivan uusia polkuja ja näkökulmia Bessin menneeseen elämään. Murhan ratkaiseminen ei ole juonelle keskeistä, vaan murha vain tarjoaa – kirjaimellisesti – lähtölaukauksen teoksen tapahtumille.

Tanskassa Pia Juul tunnetaan ennen kaikkea runoistaan, mutta on julkaissut myös romaaneja ja novellikokoelmia. Myös Mordet på Halland on tyyliltään melko lyyrinen. Lyyrisyys näkyy mielestäni ennen muuta sen rakenteessa ja suhteessa todellisuuteen. Rakenne ei ole lineaarinen, vaikka tapahtumia seurataankin melko kronologisesti, vaan ailahtelee päähenkilön ajatusten tavoin puolelta toiselle. Romaani ei ole missään nimessä realistinen kuvaus murhan uhrin elämästä. Bess tuntuu ottavan miehensä ampumisen lähinnä hassuna sattumuksena elämän varrella. Osin teos jopa parodioi perinteisten pohjoismaisten salapoliisiromaanien vakavuutta.

Romaani on myös hyvin tietoinen omasta asemastaan osana kirjallisuutta, mikä lisää lyyrisyyden vaikutelmaa. Päähenkilö on kirjailija, ja jokainen luku alkaa kirjallisuussitaatilla. Päähenkilö myös ikään kuin uhraa oman elämänsä kirjallisuuden alttarille: hän hylkää perheensä ja muuttaa yhteen Hallandin kanssa saadakseen elämänkokemuksia, joista ammentaa omaan tuotantoonsa.

Teos on täynnä aukkoja. Bessin menneestä elämästä kerrotaan vain vihjaten. Bess on riitaantunut niin äitinsä, tyttärensä kuin isoisänsä kanssa, mutta aivan tarkkaa syytä ei paljasteta, vaikka asiasta vihjaillaankin vähitellen. Myöskin murha-arvoituksesta selviää koko ajan uusia vihjeitä, mutta lukija ei voi koskaan olla aivan varma, mikä osa niistä on totta.

Mordet på Halland on nopealukuinen ja viihdyttävä lukupaketti, jota ei kannata alkaa lukea dekkarina vaan lyyrisenä taide- ja elämäromaanina. Teos on julkaistu tanskan lisäksi ainakin ruotsiksi ja suomeksi.

Ida Jessen: Postkort til Annie

Ida Jessenin arkiset novellit kertovat naisten suhteista miehiinsä ja poikiinsa. Intensiiviset novellit avaavat uusia tulokulmia tavalliseen, pieneen arkielämään ja sen pieniin tapahtumiin.

Jessen, Ida: Postkort til Annie

Kuva: Gyldendal

novellikokoelma, 221 s.

kieli: tanska

Gyldendal 2013

Ida Jessenin novellikokoelma Postkort til Annie kertoo ennen kaikkea eri elämäntilanteissa oleviesta, yleensä keski-ikäisistä, perheellisistä naisista ja heidän suhteestaan miehiinsä ja lapsiinsa.

Suhde omaan puolisoon nousee keskeiseksi novellissa "Et skænderi". Temaattisesti novellista tulee helposti mieleen esimerkiksi Anna-Leena Härkösen romaani Ei kiitos tai norjalaisen Selma Lønning Aarøn Jeg kommer nå. Perheenäiti ei ole tyytyväinen seksielämäänsä. Silti kiinnostavana sivujuonteena tässäkin novellissa on pariskunnan suhde poikaansa, joka ilmeisesti ei halua olla tekemisissä vanhempiensa kanssa.

"December er en grusom måned" on muistuttaa muodoltaan dekkaria, mutta itse murhamysteeri jää lopulta sivurooliin. Keskeiseksi nousevat murhatun naisen lasten suhde äitiinsä ja isäänsä äidin kuoleman jälkeen sekä toisaalta vammautuneen pojan äidin suhde ennen rasavilliin lapseensa. Millaisia tunteita herättää menetys, joka molemmissa tapauksissa on pysyvä, mutta vammautuneesta pojasta ei kuitenkaan voi samalla tavalla päästää irti kuin kuolleesta äidistä? Myös lasten suhde isään muuttuu äidin kuoleman jälkeen.

Niminovelli "Postkort til Annie" alkaa päähenkilö Mien nuoruudesta ja päättyy, kun Mie vuosikymmeniä myöhemmin palaa nuoruuden maisemiinsa. Novellin alkupään satunnaiselta tuntuvat pienet tapahtumat ovat lopulta vaikuttaneet hänen koko elämäänsä. Koko teokselle nimensä antanut Annie jää lopulta hyvin pieneksi hahmoksi, minkä voi tulkita viittaavan pienten asioiden suureen merkitykseen ihmiselämässä.

Kenties vaikuttavin novelli on myös kokoelman pisin "Mor og søn", jossa keskiöön nousee keski-ikäisen äidin ja nuoren aikuisen pojan suhde. Novelli herättää ajattelemaan, miten vaikeaa saattaa olla hyväksyä oman lapsen aikuistuminen ja se, että lapsesta tulee erilainen ihminen kuin itse olisi osannut odottaa. Äiti yrittää puuttua aikuisen lapsensa elämään, mutta pettyy huomatessaan, ettei voi kontrolloida ättä. Toisaalta äidin katse kauniin poikansa ihossa saa peräti eroottisia vivahteita, mikä saattaa olla jopa vaiettu puheenaihe. Tämä jää kuitenkin vain nopeaksi sivujuonteeksi, eikä sitä kehitetä yhtään pidemmälle.

Viimeinen ja lyhin novelli "I min hjemby" kertoo minäkertojan tuttavapariskunnasta, kirjakauppaa pitäneistä vanhasta miehestä ja naisesta. Myös tämä novelli oli vaikuttava. Novelli herättää ajattelemaan, miten vähän tiedämme ihmisestä jonka luulemme läheiseksi. Vanhan naisen kuoltua yksi salaisuus paljastuu, mutta paljastuessaan herättää vain lisää kysymyksiä. Kysymyksiä ei kuitenkaan esitetä, sillä kaikki tietävät, että niiden vastauksena on kokonainen ihmisikä eikä vastausta voi esittää hetkessä: "[A]lle de tilstedeværende vidste, at et helt livs tien ikke er noget, man forklarer i en håndvending." (Postkort til Annie, s. 221)

Postkort til Annie on ehdolla tämän vuoden Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Ehdokkuusperustelujen mukaan teos "edustaa huippuintensiivistä psykologista realismia, mutta sisältää samalla unien seesteistä arvoituksellisuutta" ja on "eksistentiaalista ja psykologista viisautta novellimuodossa". Itse olisin kaivannut ehkä hitusen rohkeampaa otetta kuluneen aiheen käsittelyyn: monessa kohtaa aihetta kehiteltiin hyvään suuntaan, mutta ei ikään kuin uskallettu viedä loppuun saakka. Toisaalta Jessenin teksti sopii hyvin nykypohjoismaiseen eksistentialistiseen ja arkielämän pienuutta korostavaan suuntaukseen.

Henriikka Tavi: Toivo

Henriikka Tavin kielellä iloitteleva runokokoelma käsittelee kuolemaa mutta antaa toivoa. Toivo on ehdolla Pohjoismaiden ministerineuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi 2014.

Kuva: Teos

Tavi, Henriikka: Toivo (Teos 2011)

kieli: suomi

75 s.

Kuolema on Henriikka Tavin Toivo-runokokoelman hallitseva teema. Kuolemaa käsitellään etupäässä jäljellejääneiden kaipauksen kautta. Elämä voi olla kaipaamaan jääneille vaikeaa, kun toista ei enää ole, mutta kuolleen näkökulman Tavi jättää pois. Kuollut ei kaipaa enää ketään.

Läheisen menettämisen ohella Tavin runon puhuja jää miettimään myös edesmenneitä julkisuuden henkilöitä, politiikan ja kulttuurin vaikuttajia. Myös kuolleita murhaajia tulevat mainituiksi. Heidän kohdallaan kuolema on läsnä useammassakin suhteessa.

Kuolema ja suru eivät kuitenkaan muserra eläviä alleen. Jo kokoelman nimi Toivo tuo tulkintaan mukaan tämän näkökulman. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Toivossa näkökulma on elävien.

Ihmisen kuolema yhdistyy läpi kokoelman kulkevaan perhosmotiiviin. Perhoset ovat kauniita, mutta niiden elämä on lyhyt. Perhosen kehitys toukasta upeaksi siivekkääksi ja sitten nopea kuolema muistuttavat luonnon kiertokulusta, jonka osa ihminenkin on, mitä ei aina ole helppo muistaa.

Teknisesti Tavin kokoelma on monipuolinen ja toimiva. Sanoilla ja niiden monimerkityksellisyydellä leikittely on läsnä lähes jokaisessa runossa. Säkeiden asettelulla ja tavutuksella luodaan sanoille ja lauseille aivan uusia merkityksiä ja mielleyhtymiä. Tavi hallitsee suomen kielen mestarillisesti.

Osa runoista on kirjoitettu murteella, mikä tuo mukaan oman säväyksensä. Myös murteella voi kirjoittaa vakavaa runoutta. "Lastu"-nimisessä runossa Tavi käyttää oman kotiseutunsa Kymenlaakson murretta. Toinen "Lastu" perustuu Tavin isoäidin kertomukseen. Koti ja perhe on siis kokoelmassa läsnä. Temaattisesti ne voi yhdistää myös kokoelman kantavaan teemaan: taakse jäänyt kotiseutu, edesmenneet vanhat sukulaiset, mennyt lapsuus. Kaipaus on jäänyt, mutta elävien elämä etenee, ja aina on toivoa.

Osa runoista on saanut innoituksensa tanskalaisen Inger Christensenin tuotannosta, jonka yksi säkeistö on mukana teoksessa tanskaksi ja ilmeisesti Tavin suomeksi tulkitsemana. Toisaalta kokoelma nivoutuu myös suomalaiseen kirjallisuushistoriaan. "Lastu"-runot tuovat mieleen Juhani Ahon, ja "Hallakehrääjä" perustuu nuorena kuolleen Saima Harmajan päiväkirjamerkintöihin.

Toivo on ehdolla Pohjoismaiden ministerineuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Suomen kielellä leikittelyä voi olla vaikea kääntää toiselle kielelle, mutta suomalaista kotiseutuhenkeä pohjoismaalaisuuteen yhdistävänä, yleismaailmallisista ja iankaikkisista teemoista kertovana Toivo on ehdottomasti vahva ehdokas palkinnon saajaksi.

Ilman paino on ilman keveyttä,
ilman syvyys on ilman leveyttä,
ilman valoa, ilman pimeyttä,
ilma leikkii ilman huolia.

Ilman pyhyys on ilman syntiä,
ilman tuli ilman liekkejä roihuaa,
ilman pahuus on ilman hyvyyttä,
ilman kylmyys ilman kevättä lämmittää.

Ilman vaatteet ovat ilman kankaita,
ilman pihat ilman taloja,
ilman ystävyys on ilman yksinäisyyttä,
ilman rakkaus ilman vihaa.

(Henriikka Tavi: "Kehtolaulu kevyille otuksille", Toivo s. 12)

Johannes V. Jensen: Kongens Fald

Johannes V. Jensenin historiallinen romaani Kongens Fald valittiin vuosituhannen vaihteessa Tanskassa viime vuosisadan parhaaksi romaaniksi. Nobelisti Jensen kuvailee hämmästyttävän tarkasti 1500-luvun arkea ja Pohjolan historian murroshetkiä, mutta teoksen varsinaiset ansiot ovat sen psykologiset ihmiskuvaukset.

Johannes V. Jensen 1944. Kuva: Wikipedia.

Jensen, Johannes V.: Kongens Fald (1900–01)

kieli: tanska

suomennos: Simojoki, Aukusti, Kuningas murtuu, Otava 1946, 263 s.

Johannes V. Jensen sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1944, seuraten sotia ennen palkittua F. E. Sillanpäätä. Hän oli kolmas tanskalainen palkittu, kun Pontoppidan ja Gjellerup jakoivat palkinnon 1917. Jensenin jälkeen Pohjoismaista palkinnon on saanut vain Islannin Laxness ja viisi ruotsalaista. Kuningas murtuu on valittu paitsi 1900-luvun parhaaksi tanskalaisromaaniksi, myös osaksi Tanskan kiisteltyä virallista "kulttuurikaanonia". Silti Jensenin päätyönä pidetään usein sen sijaan kuusiosaista romaanisarjaa Den lange rejse (1908–22).

Kuningas murtuu (Kongens Fald, 1900–1901) sijoittuu 1500-luvun historialliseen miljööseen, ja sen keskiössä ovat Kalmarin unionin hajoaminen, Tukholman verilöyly, kuningas Kristian II:n vallasta syökseminen ja Tanskan sisällissota. Ennestään tuttua historiasta minulle oli oikeastaan vain Tukholman verilöyly, ja sekin lähinnä Ruotsin näkökulmasta. Oli siis kiinnostavaa lukea myös tanskalaisten vinkkelistä tapahtumista.

Teoksen päähenkilö on Mikkel Thögersen, joka toimii Kristian II:n sotilaana ja henkivartijana. Historian myllerrykseen päädytään siis "tavallisen" jyllantilaisen miehen kautta. Myös kuningas esiintyy teoksessa keskeisessä roolissa.

Jensen kuvaa historiallista miljöötään huisin tarkasti, erityisesti pukeutumista ja julmuuksia. Teloitus- ja teurastuskohtauksia oli paikoin vaikea lukea. Veri ja kuolema olivat 1500-luvulla paljon enemmän osa ihmisten arkea kuin nykyisin, joten kai se sitten kuuluu asiaan. Tarkasta kuvauksesta ja ilmeisen laajasta taustatyöstä Wikipedia on saanut hänet kiinni joistakin virheistä yksityiskohdissa.

Mikkelin tarinaa seurataan varhaisesta nuoruudesta aina syvään vanhuuteen ja kuolemaan saakka. Koko elämän ajan hänen kohtalonsa seurailee kuningas Kristianin vaiheita. Mikkel joutuu käsittelemään yleismaailmallisia tunteita muuttaessaan jyllantilaiskylästä vanhempiensa luota Kööpenhaminaan ja tullessaan vuosien jälkeen taas takaisin, naissuhteissaan, lapsettomuudessaan ja uskollisuudessaan kuningasta kohtaan. Myös kuningas itse pui inhimillisiä asioita talonpoikien kapinoidessa: epävarmuus ja päättämättömyys koituvat lopulta hänen kohtalokseen.

Paikoin teos yllättää peräti coelhomaisella filosofisuudella. Tietoisuus aarteen olemassaolosta ja mahdollisuus sen etsimiseen saavat ihmisen onnelliseksi, mutta itse aarteen löytäminen vie tuhoon.

Naisten asema Jensenin romaanissa on kova. Kaikki naishahmot voisi laskea yhden käden sormilla, ja he ovat joko huoria ja pettäjiä tai hyväksikäytön uhreja. Mikkelin tuttu Otte on rakastunut Ane Metteen, mutta himoissaan raiskaa Mikkelin ihastuksen Susannen. Kostoksi Mikkel menee ja raiskaa Ane Metten. Rangaistuksen kärsivät naiset, ja se heijastuu sukupolvien ajan.

Jenseniä on joskus verrattu aikalaiseensa, Norjan Knut Hamsuniin, jota Jensenin kerrotaan ihailleen. Jensenin mieshahmoissa on välillä hamsunilaisia itsenäisen miehen piirteitä ja romaani sisältää joitakin hamsunilaisia absurdeja hetkiä, mutta pääosin Kuningas murtuu on täysin konventionaalinen historiallinen romaani ja kirjoitusaikansa lapsi, siinä missä Hamsun 1890-luvun teoksissaan mursi vanhoja romaanin määritelmiä ja vei kirjallisuutta aimo harppauksen kohti modernismia. Myös Hamsunilta tutut vahvat naishahmot loistavat poissaolollaan. Jensen ei edes vaivaudu nimeämään kaikkia naisiaan ("Nielsin vaimo").

Aukusti Simojoen 1940-luvun kelpo suomennos on moderni ja vivahteikas.

Kuningas murtuu on varmasti tanskalaisille symbolinen ja merkittävä teos siinä missä vaikkapa Täällä Pohjantähden alla suomalaisille. Historiallinen miljöö tekee taustan kuitenkin paikoin tukalaksi, ja romaani kertoo lopulta enemmän kirjoitusajankohdastaan kuin 1500-luvusta. Juuri ihmisyyden ja elämän pohdinta tekee teoksesta kiinnostavan.

Strengnäsin piispa Matthias joutui korkean arvonsa takia ensimmäisenä mestattavaksi; hänellä oli yllä punainen samettiviittansa, Axel tunsi hänet, kun hän ryömi polvillaan ja kohotti pieniä kasvojaan ja liitti kätensä yhteen. Mutta oli kiire. Piispa nousi jälleen ja rupesi paljaan taivaan alla riisuutumaan pyövelille.
   Silloin Axelin valtasi ankara levottomuus. Hän kääntyi takanaan seisovaan Lucieen päin ja työnsi hänet sisemmälle huoneeseen. »Sinä et saa katsella sitä», sanoi hän niin kiihtyneenä, että Lucie alkoi vavista; hän heittäytyi vuoteelle.
   Se oli tapahtunut, kun Axel tuli takaisin ikkunaan. Piispa Matthiaan ruumis makasi maassa vain housuihin ja sukkiin puettuna; hänen päänsä oli jonkin matkan päässä siitä. Hänen punainen viittansa… ei, hänen verensä oli levinnyt hänen alleen.
    Katsellessaan vielä tuota erillään olevaa pää-parkaa Axel kuuli, kuinka pyövelin miekka suhahti ja osui maaliinsa, ja hän näki toisen pään kierähtävän pölkyltä, jättäen jälkeensä verisuihkeen. Se oli Skaran piispa Vincentius. Erik Abrahaminpoika Lejonhufvud riisuutui par'aikaa. Siellä alhaalla vallitsi suuri levottomuus, monet huusivat ja voivottelivat. (Kuningas murtuu, s. 130, suom. Aukusti Simojoki)

Kjell Westö: Kangastus 38

Kangastus 38 on ihastuttavaan ja kauhistuttavaan 30-luvun Helsinkiin sijoittuva elokuvamainen draama, joka nostaa keskusteluun tärkeitä ja kivuliaita asioita Suomen historiasta.

Kuva: Otava

Westö, Kjell: Hägring 38
Otava, 2013. 334 s.
kieli: ruotsi
käännökset: suomi


Kjell Westö on tunnettu helppolukuisesta historiallisesta draamasta, eikä Kangastus 38 poikkea kuviosta. Tapahtumapaikkana on vuoden 1938 Helsinki, mutta tapahtumien juuret juontavat vuosikymmenien taakse. Kahdenkymmenen vuoden takaisen sisällissodan arvet eivät ole vielä umpeutuneet.

Keskushenkilöinä ovat konttoristi Matilda Wiik ja tämän työnantaja, asianajaja Claes Thune. Wiik on tapahtumien motivaattori ja hänen kohtalonsa ympärille kaikki romaanin tapahtumat kietoutuvat alkulehdiltä lähtien. Työväenluokkainen Wiik on ollut sisällissodan mainingeissa valkoisten vankina tuhoamisleirillä, mikä on jättänyt ihmiseen jälkensä. Hän elää yksinkertaista elämää, elää yksikseen ja vapaa-ajallaan käy elokuvissa tai tapaa silloin tällöin ystäviään. Pahimmat traumat Wiikiin on jättänyt kuolemanleirin upseeristoon kuulunut Kapteeni, jonka hän kohtaa nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Thune tuntuu olevan mukana lähinnä näkökulmahenkilönä. Kuvitellun keskivertolukijan on helppo samaistua häneen: hän on keski-ikäinen valkoinen mies; keskiluokkainen, muttei rikas; liberaali, mutta rajansa kaikella. Thune kauhistelee punaisten kohtelua sodan jälkeen ja paheksuu Hitleriä. Hän on eräänlainen akuankkahahmo, epäonnistuja: asianajotoimisto ei menesty odotetusti, vaimo karkasi Thunen parhaan ystävän matkaan ja kaiken huipuksi Thunen penistä kuvaillaan pieneksi. Monin tavoin samastuttava hahmo oletetulle keskiverrolle nykylukijalle siis.

Toisaalta Thune on Wiikin lopullisen kohtalon kannalta oleellinen. Wiik hakeutuu Thunelle töihin, koska tietää tapaavansa Kapteenin hänen kauttaan. Suurissa tapahtumissa Thunen kohtalo on kuitenkin jäädä statistiksi. Sekin saattaa osaltaan lisätä samastuttavuutta: suurissa maailmantapahtumissa yksittäinen ihminen on voimaton. Vuonna 1938 maailmalla oli tapahtumassa erityisen suuria.

Thunen ja tämän ystävien muodostaman Keskiviikkokerhon keskustelujen kautta lukija pääsee pohtimaan ajan ajatusmaailmaa. Miten ihmeessä fasismi ja juutalaisvainot saattoivat saada kannatusta? Ajan henki selittää paljon. Thune on omana aikanaan radikaalin liberaali, mutta nykynäkökulmasta rasisti ja homofobi. Jokainen on aikansa lapsi.

Juoni on mukaansatempaava ja hieman dekkarimainen, romaanin lukee nopeasti. Tyyli on pääosin vanhan ajan tunnelmaan sopivaa, mutta itseäni ihmetytti lukiessa esimerkiksi joidenkin mieshahmojen penisten yksityiskohtainen kuvailu. 1930-luvun Helsingissä on silti ihana tallustaa Westön tahdissa, kulkea kaupungin katuja pitkin ja kuunnella raitiovaunujen kirskettä. Kuvaukseltaan teos onkin monin kohdin elokuvamainen, ja elokuvat ovat yksi romaanin sisäisiä toistuvia motiiveja. Teoksen sisäkannessa romaania kuvaillaankin "film noir -henkiseksi draamaksi". Liisa Ryömän suomennos on pääosin erittäin taidokasta ja tavoittaa Westön vanhan ajan tunnelman.

Romaanin suurimmat oivallukset tulevat Suomen vuoden 1918 tapahtumien käsittelyssä. Virallisessa historiankirjoituksessa sisällissota päättyi keväällä 1918 ja talvisotaan kävi yhtenäinen kansa. Kangastuksessa Westö tuo esiin sen näkökulman, että verinen veljessota varmasti vaikutti ihmisten mieliin vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Toisen maailmansodan aikaisia kauheita tekoja Saksassa ja Venäjällä on helppo paheksua, jos ei tiedä, että myös koti-Suomessa on tapahtunut aivan samanlaista. Juutalaisia on vainottu ja sodan häviäjiä kohdeltu kuin eläimiä meilläkin.

Kangastus 38 on toinen Suomen ehdokas Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Teos on mukava lukea ja tuo esille tärkeitä asioita Pohjoismaiden historiasta, joten tähän mennessä lukemistani teoksista pidän sitä vahvana ehdokkaana palkinnon saajaksi.

Kalvavasta vaarantunteesta huolimatta Matilda päätti mennä puolitiehen vastaan. Hän sanoi niin tyynellä ja vivahteettomalla äänellä kuin pystyi:
    Jos kerron että olen nähnyt, miten mies kumartui noukkimaan tupakantumppia maasta ja sai kuulan päähänsä niin että kallosta jäi vain puolet, ja aivot valuivat kuin harmaa kaurapuuro varaston seinää alas? Jos kerron että näin miten lapsi syntyi likaiselle betonilattialle ja kuoli ja miten se heitettiin parin tunnin päästä kuormalavalle kuin halko? Lakkaatteko sitten kyselemästä?
    Hänen sanansa saivat Thunen hätkähtämään, ja hätkähdys teki kipeää myös kylkiluissa, hänen kasvonsa vääntyivät. Mutta Matilda näki myös toisenlaisen tuskan: sanat olivat osuneet maaliin. Hän näki Thunen silmissä pakokauhua ja inhoa, ja hän arvasi että miehen aivot työskentelivät ylikierroksilla, jotta sanat eivät muuttuisi kuviksi ja jotta ei tarvitsisi ymmärtää että se oli tapahtunut täällä, juuri täällä, hänen omassa maassaan vain muutaman peninkulman päässä Helsingistä, hänen kauniista kotikaupungistaan. (Kangastus 38, s. 296–7, suom. Liisa Ryömä)

Volter Kilpi: I salen på Alastalo

Alastalon salissa är den modernistiska finska litteraturens stjärna från 1933. Mammutromanen är känd för sitt magiska språk och sina minimala händelser och långsamhet.

Bild: Elisa Kirja

Kilpi, Volter: Alastalon salissa. Kuvaus saaristosta.

Otava, 1933. 726 s (gratis e-bok av Elisa Kirja)

språk: finska

översättelser: svenska (I salen på Alastalo - en skärgårdsskildring, bok 1–2, 1997, av Thomas Warburton)

Alastalon salissa (1933, I salen på Alastalo 1997) är ett mästerverk i finsk skönlitteratur och en av de mest fantasifulla, kreativa och anarkistiska romaner någonsin skriven på finska. Romanen har jämförts med till exempel James Joyces och Marcel Proust med sitt stream-of-consciousness-aktiga berättande men det är något helt unikt i Kilpis text som man inte ofta möter i världslitteraturen.

Tegelstensromane iscensätter sig i ett enda rum och det går bara några få timmar i de över 700 sidorna. Den konkreta handlingen handlar om ett möte mellan husägare i trakten där de diskuterar om att bygga en ny båt. Det mest intressanta är först och främst Kilpis språk som ofta beskrivs som magiskt. Meningarna kan var väldigt långa och berättaren kan dyka in i en persons tankegång så djupt att både läsaren och berättaren glömmer den själva huvudhandlingen. Ofta är det också fråga om sidoberättelser, som männen i salen antingen berättar för varandra eller tänker berätta men gör det till slut inte. Den bäst kända berättelsen, nästan en egen novell inom romanen, är berättelsen om handelsbåten Albatross i kapitel 13.

Handlingen sker på hösten 1864 medan Krimkriget pågår också nära Ålands kuster i Östersjön. Geografiskt är läsaren i Gustavs i Egentliga Finland och det syns i språket: det finns många drag som är typiska för västfinska dialekter och många svenska lånord. Det är också många ord som Kilpi antagligen har hittat själv på eller använder på ett innovativt sätt.

Romanen präglas av en viss typ av anarkistisk humor. Det är inte oftast fråga om enskilda skämt utan humorn är så genomgående att hela romanen är nästan en stor vits. Långsamhet är en viktig del av humorn: i kapitel 3 tar det över 60 sidor då en av männen står framför piphyllan och övervägar vilken pipa han ska plocka ut. Författaren beskriver kapitel 6 som "ett kapitel som man väl utan svårighet kan hoppa över, eftersom det inte händer mer i det än i de andra". I den undertexten kommer fram självironin som är en vanlig medel för Kilpis humor.

Alastalon salissa är definitivt inte någon actionthriller men man kan väldigt bra läsa den som en psykologisk roman. Det som är viktigt syns inte utanför personernas egna tankar. Ofta handlar det om makt. Varför är några husägare mer prestigefulla än de andra och hur kommer det fram? Varför är det självklart för alla att just Langholma ska sitta i gungstolen mitt i salen och varför väljer Härkäniemi just den pipan han tar och inte den pipa som han tycker är finast?

Alastalon salissa är en ofta glömd pärla i nordisk skönlitteratur och ett konstverk utan like i det finländska 1900-talet. Romanen är inte lätt att läsa ens för en van läsare, men den ger en definitivt väldigt mycket när man kommer i gång.

Thomas Warburton har gjort ett enormt jobb och lyckats fånga originalverkets anda i sin svenska översättning.

Minä uskon, että minä pitäisin komeana katseltavana, kun minä näkisin tämän kapistuksen [piipun] maaherran suupielessä; on muhkeata, kun muhkean miehen rintapielillä on muhkea piippu ja juhlallisen miehen suu päästelee juhlallisen piipun takaa juhlallista puhetta tai juhlallista savua, kuinka on suupalan vuoro torkottaa parrassa tai parran vieressä. Jos minäkin olisin isompi herra ja minulla olisivat rovastin tohvelit jalassa, niin kukaties sopisi minunkin suuhuni silloin tuonmittainen piippu, mutta ei silloinkaan tuonhelminen. Minulla on se ajatus, niinkuin äskenkin ajattelin, että piipun pitää olla muhkean, se saa mielellään olla yhtä muhkea kuin mieskin, joka sitä polttaa, on mukavaakin katsella, kun on muhkea piippu muhkeassa leukapielessä, mutta piippu on piippu ja mies mies, eikä piippu kernaasti saa olla miestä mokomampi. (Alastalon salissa, s. 48–49)

Jag tror jag skulle finna det ståtligt att skåda om jag fick se detta donet [pipa] i mun på landshövdingen; det ser pampigt ut när en pampig karl har en pampig pipa utmed bringan och en högtidlig karamun ger ifrån sig högtidliga ord eller högtidlig rök bak en högtidlig pipa, allt eftersom munstycket står i tur att peka inåt skägget eller bredvid det. Om jag var en större herrkarl och hade prosttofflor på fötterna, så vem vet om inte en pipa av den längden kunde passa i mun på mig med, fast inte ens då med den pärlstickningen. Jag tänker som så, liksom jag gjorde nyss, att en pipa ska vara pampig, den får gärna vara lika pampig som karln som röker den, det till och med är trevlligt att skåda en pampig pipa i en pampig käft, men en pipa är en pipa i alla fall och en karl en karl, och pipan får ogärna vara förmer än karln. (I salen på Alastalo, bok 1, s. 66–67, övers. av Thomas Warburton)

Tomas Espedal: Bergeners

Tomas Espedalin autofiktiivinen, episodimainen teos yhdistelee eri tyylilajeja proosasta lyriikkaan. Vahvimmillaan Bergeners on Bergenin kaupungin ja sen melankolisen asukkaan tuntojen kuvauksessa.

Kuva: Gyldendal

Espedal, Tomas: Bergeners

Gyldendal, 2013

153 s. (kovakantinen)

kieli: norja (bokmål)

Tomas Espedalin autofiktiivinen romaani Bergeners yhdistelee lyhytproosaa, esseistiikkaa, proosarunoutta ja lyriikkaa omaelämäkerralliseen aineistoon. Espedalin teksti vilisee intertekstuaalisuutta ja kirjallisuusviittauksia niin pohjoismaiseen nykykirjallisuuteen kuin vanhempaan, eikä vähiten James Joyceen, johon teos viittaa jo nimellään.

Bergeners liittyy autofiktion aaltoon, joka on Pohjoismaissa ja Espedalin tuotannossa valloillaan. Aallon kenties tunnetuin norjalainen edustaja Suomessa on Karl-Ove Knausgård, jonka Taisteluni-teokseen Espedal viittaa ja joka esiintyy Bergenersissä myös sivuhenkilönä.

Episodimainen teos rakentuu tekniikaltaan vaihtelevista jaksoista, jotka pikku hiljaa punoutuvat yhteen. Keskiössä on Bergen, jonka katuja kuljetaan kuin Joycen Dublinissa. Espedalin omaa nimeä kantava kirjailijapäähenkilö velloo sydänsuruissa ja ikäkriisissä, ja melankoliaa työstämässä on myös Länsi-Norjan katkeamaton sade ja kosteus. Toisaalta kaupungin upeat vuoristo- ja vuonomaisemat tuodaan lukijan silmien eteen. Saamme myös tavata Norjan kulttuurieliittiä, kun päähenkilö viettää aikaa kirjailija- ja taiteilijaystäviensä kanssa.

Bergenin lisäksi liikutaan muun muassa New Yorkissa, Madridissa ja Oslossa. Vaikuttavasti kuvattu on junamatka Bergenistä Osloon vuorten ja vuonomaisemien halki: upeiden maisemien ohella lukija saa myötäkokea arkisen junamatkan, jonka aikana istutaan ja haaveillaan, katsellaan ikkunasta, käydään ravintolavaunussa, syödään eväitä, luetaan kirjaa, yritetään nukkua. Käydäänpä kirjassa jopa kotoisalla ruotsinlaivallakin.

Av alle rom liker jeg best lugarene i en båt, aller helst i bunnen av båten, ikke langt fra maskinrommet; man hører motorene dunke som et hjerte.

Det er ingen vinduer i lugaren. Når man slukker lyset, i taket og over sengen, så blir det fullstendig mørkt, fullkomment sort.

Denne båten har seilt ut fra Helsinki og skal ankomme Stockholm om morgenen. Lugaren er enkel, en etasjeseng (skal man ligge oppe eller nede, det er best å ligge nede, under en annen seng, som på denne korte reisen er tom, det virker beroligende og trygt å ligge under en tom seng, som å sove under en trapp ingen går i), et lite nattbord, en lampe og et badeværelse med vask og dusj og toalett. Det er alt. Det er også alt man trenger i et rom; man slukker lyset i lugaren, ligger i mørket og hører motorene slå som en puls, som et hjerte. Kanskje reiser man tilbake til sin mor, til sin mors indre; jeg har aldri kjent en dypere lykkefølelse enn den gyngende, dunkende, mørke overfarten i bunnen av en båt.

Helsinki. Hva skulle du der?

Ingenting. Jeg skulle ingenting i Helsinki. Jeg ville og måtte bort fra Bergen, det var alt. Jeg lå mesteparten av tiden i Helsinki i sengen på hotellrommet. Det er en nytelse, å ligge i et hotellrom i en by hvor du aldri har vært før. (Bergeners, s. 110–111)

Ajallisesti kirjassa liikutaan muutaman vuoden sisällä 2010-luvun vaihteessa. Terrori-iskut Oslossa saavat melko merkittävän osan. Kertoja kuvailee muun muassa Oslon tyhjiä katuja juuri terrori-iskun jälkeen.

Terrori-iskun kautta yhdeksi teoksen teemaksi voikin ehkä hakea luopumisen tuskan. Kirjailijaminä on vähällä menettää tyttärensä pommin räjähdettyä Oslon keskustassa. Hieman aiemmin hän on jo kertaalleen menettänyt tyttärensä, kun tämä muutti pois kotoa, Bergenistä pääkaupunkiin. Samoihin aikoihin myös hänen puolisonsa on poistunut hänen elämästään: yhtäkkiä elämää ja tulevaisuutta vilissyt talo onkin tyhjä ihmisistä ja täynnä menneisyyttä. Kirjailija on asunut talossa jo lapsuudessaan, joten mukaan tulevat vielä muistot vanhemmista ja sisaruksista. Viisikymppisen yksinäisyyttä käsitellään koskettavasti ja aidosti.

Bergeners on rakenteeltaan hajanainen, mutta Espedal onnistuu yhdistelemään toisistaan selvästi poikkeavia tyylilajeja taidokkaasti. Edes runo-osuudet eivät tunnu päälleliimatuilta, vaan osuvat saumattomasti kokonaisuuteen ja vievät omalta osaltaan tarinaa eteenpäin. Kieli on kaunista, melko helppolukuista ja soljuvaa bokmålia, lukuun ottamatta joitakin nynorskiksi kirjoitettuja repliikkejä.

Espedalin lause on kuivakka, paikoin jopa kyyninen, usein viehättävän itseironinen: esimerkiksi kirjailijapäähenkilön pitäessä Bergenin piirivankilassa kirjoituskurssia eräs vangeista sanoo haluavansa tulla niin hyväksi kirjailijaksi, että saa teoksistaan niin hyvin rahaa ettei hänen tarvitse Espedalin tavoin tulla pitämään luentoja vangeille. Pedofiliasta tuomittu vanki sanoo: "Eg har forsøkt å lese en av bøkene dine og det eneste eg forsto e at du liker småjenter som eg."

Hyytävä sen sijaan on kohtaus, jossa päähenkilön kirjailijaystävä raiskaa heidän yhteisen, aiemmin hieman kevytkenkäiseksi kuvatun, taiteilijatuttavansa päähenkilön makuuhuoneessa, mutta kukaan ei reagoi mitenkään. Kyseessä ei muka voinut olla raiskaus, sillä muut olisivat muuten kuulleet sen olohuoneeseen. (Ikään kuin raiskauksesta aina kuuluisi kova ääni!) Jälkeenpäin ystävykset ovat huolestuneita lähinnä kirjailijaystävän aivoliitosta, joka kuulemma horjuu, kun raiskatun miesystävä soittelee hänelle kotiin. Väkivallalla uhkailulla soittelijasta kuitenkin päästään.

Bergeners on ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Viisikymppisen miehen huolten kuvaus on kaunista ja vaikuttavaa, mutta välillä teos  viljelee norjalaisia kirjallisuusknoppeja melko uuvuttavasti. Tekijä itse kuvailee romaania ylistyksenä nimenomaan Bergenin kaupungille ja bergeniläisille, mutta autofiktion genre vie sen ehkä kuitenkin jonkin verran etäälle tavoitteesta.

Mona Høvring: Camillas Lange netter

Mona Høvringin lyyrinen pienoisromaani perustuu kirjailija Camilla Collettin omaelämäkertaan. Teoksen keskeisiä motiiveja on Collettin suhde Norjan 1800-luvun kirjallisuushistorian keskeisiin hahmoihin, Collettin veljeen Henrik Wergelandiin ja rakastettuun Johan Sebastian Welhaveniin. Camillas lange netter on ehdolla vuoden 2014 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Høvring, Mona: Camillas lange netter. Roman.

Forlaget Oktober, 2013

89 s. (kovakantinen)

kieli: norja (bokmål)

Camilla Collett (1813–1895) tunnetaan Norjassa kirjailijana, esseistinä ja feministinä, jonka pääteos Amtmandens Døtre (1854–55) oli ensimmäisiä norjalaisia yhteiskunnallisia ongelmia esiin tuoneita teoksia ja ilmeisesti ensimmäinen naisen näkökulman romaanikirjallisuuteen tuonut teos. Yhden romaaninsa lisäksi Collett julkaisi lähinnä esseitä ja omaelämäkerrallisia teoksia, joiden pohjalta Mona Høvring on nyt kirjoittanut pikku romaanin Camillas lange netter (Oktober 2013).

Camillas lange netter perustuu Collettin omaelämäkertaan I de lange Nætter (1860) ja sisältää lyhyitä, sivun tai kahden mittaisia hetkiä kirjailijan elämän varrelta, enimmäkseen nuoruudesta. Punaisena lankana on esikuvateoksen tavoin unettomuus, joka tuo kirjalle nimenkin. Tämän lisäksi saamme lukea Collettin lapsuuden perheestä, isästä, äidistä ja isoveljestä Henrikistä, rakastetusta Johan Sebastian Welhavenista, aviomiehestä, johon viitataan vain nimellä Collett, sekä joistakuista muista tuttavista ja ystävistä.

Norjassa Camilla Collettista puhuttaessa muistetaan aina mainita kirjailijan suhde veljeensä Henrik Wergelandiin sekä tämän kilpakumppaniin Welhaveniin. Wergelandin ja Welhavenin nahistelu tuntuu leimaavan koko Norjan kirjallisuuden 1800-luvun alkupuoliskoa: Wergeland oli kansallisromanttinen, Norjan ja norjalaisuuden kuvaaja, kun taas häntä palavasti kritisoinut Welhaven oli kosmopoliitti ja runouden kansainvälisyyden puolestapuhuja. Sukutaustansa vuoksi Collettin ja Welhavenin liitto oli mahdoton, vaikka aatteellisesti Collettin sanotaan olleen lähempänä Welhavenia kuin veljeään.

Historiaan 37-vuotiaana kuollut Wergeland on jäänyt voittajana, ja Welhaven muistetaan lähinnä Wergelandiin kohdistuneesta kritiikistään ja suhteesta tämän sisareen. Esimerkiksi Per Thomas Andersenin Norjan kirjallisuushistorian (Norsk litteraturhistorie, Universitetsforlaget 2011) mukaan Wergeland-myytti on kuitenkin aikaa sitten kasvanut sellaisiin mittoihin, joilla ei ole enää mitään tekemistä varsinaisen runoilija-Wergelandin kanssa. Onkin ehkä luonnollista, että myytti-Henrik on jättänyt niin Collettin kuin Welhavenin varjoonsa, mutta näiden kirjailijanurille se ei silti tee oikeutta.

Høvringin pienoisromaani keskittyy nimenomaan kertomaan Camilla Collettin äänellä Wergelandista ja jossain määrin Welhavenista. Paikoin lukiessa tuli jopa sellainen olo, että teoksen varsinainen tarkoitus nimenomaan onkin kertoa juuri veljestä. Tämä on sääli, sillä maailmaa nähneen ja pitkän elämän eläneen Collettin omassakin elämässä olisi aineksia laajempaankin proosateokseen.

Camillas lange netter -teoksen vahvuus on kuitenkin kieli. Høvringin lyyrinen teksti on tyylillisesti paikoin lähempänä proosarunoutta kuin romaania, ja se vangitsee lukijan mukaansa. Puhuttua norjaa lähenevä moderni, "radikaali" bokmål poikkeaa huomattavasti Collettin käyttämästä, paikoin vaikealukuisesta 1800-luvun tanskasta.

Camillas lange netter on ehdolla ensi syksynä jaettavan Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Ehdokkuusperusteluissa juuri kieli onkin mainittu yhdeksi romaanin vahvuuksista.

Camilla Collettia ei juuri tunneta Norjan ulkopuolella, ainakaan Suomessa, mikä ei sinänsä ole este hyvälle lukukokemukselle. Koska Høvringin romaanin yksi keskeisistä motiiveista näyttää olevan Wergelandin ja Welhavenin kinastelu, tätä Norjan kirjallisuushistorian vaihetta tuntemattomille Camillas lange netter saattaa kuitenkin olla melko mielenkiinnoton teos. Suureksi pohjoismaiseksi romaaniksi siitä ei siis ole.