Johannes V. Jensen: Kongens Fald

Johannes V. Jensenin historiallinen romaani Kongens Fald valittiin vuosituhannen vaihteessa Tanskassa viime vuosisadan parhaaksi romaaniksi. Nobelisti Jensen kuvailee hämmästyttävän tarkasti 1500-luvun arkea ja Pohjolan historian murroshetkiä, mutta teoksen varsinaiset ansiot ovat sen psykologiset ihmiskuvaukset.

Johannes V. Jensen 1944. Kuva: Wikipedia.

Jensen, Johannes V.: Kongens Fald (1900–01)

kieli: tanska

suomennos: Simojoki, Aukusti, Kuningas murtuu, Otava 1946, 263 s.

Johannes V. Jensen sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1944, seuraten sotia ennen palkittua F. E. Sillanpäätä. Hän oli kolmas tanskalainen palkittu, kun Pontoppidan ja Gjellerup jakoivat palkinnon 1917. Jensenin jälkeen Pohjoismaista palkinnon on saanut vain Islannin Laxness ja viisi ruotsalaista. Kuningas murtuu on valittu paitsi 1900-luvun parhaaksi tanskalaisromaaniksi, myös osaksi Tanskan kiisteltyä virallista "kulttuurikaanonia". Silti Jensenin päätyönä pidetään usein sen sijaan kuusiosaista romaanisarjaa Den lange rejse (1908–22).

Kuningas murtuu (Kongens Fald, 1900–1901) sijoittuu 1500-luvun historialliseen miljööseen, ja sen keskiössä ovat Kalmarin unionin hajoaminen, Tukholman verilöyly, kuningas Kristian II:n vallasta syökseminen ja Tanskan sisällissota. Ennestään tuttua historiasta minulle oli oikeastaan vain Tukholman verilöyly, ja sekin lähinnä Ruotsin näkökulmasta. Oli siis kiinnostavaa lukea myös tanskalaisten vinkkelistä tapahtumista.

Teoksen päähenkilö on Mikkel Thögersen, joka toimii Kristian II:n sotilaana ja henkivartijana. Historian myllerrykseen päädytään siis "tavallisen" jyllantilaisen miehen kautta. Myös kuningas esiintyy teoksessa keskeisessä roolissa.

Jensen kuvaa historiallista miljöötään huisin tarkasti, erityisesti pukeutumista ja julmuuksia. Teloitus- ja teurastuskohtauksia oli paikoin vaikea lukea. Veri ja kuolema olivat 1500-luvulla paljon enemmän osa ihmisten arkea kuin nykyisin, joten kai se sitten kuuluu asiaan. Tarkasta kuvauksesta ja ilmeisen laajasta taustatyöstä Wikipedia on saanut hänet kiinni joistakin virheistä yksityiskohdissa.

Mikkelin tarinaa seurataan varhaisesta nuoruudesta aina syvään vanhuuteen ja kuolemaan saakka. Koko elämän ajan hänen kohtalonsa seurailee kuningas Kristianin vaiheita. Mikkel joutuu käsittelemään yleismaailmallisia tunteita muuttaessaan jyllantilaiskylästä vanhempiensa luota Kööpenhaminaan ja tullessaan vuosien jälkeen taas takaisin, naissuhteissaan, lapsettomuudessaan ja uskollisuudessaan kuningasta kohtaan. Myös kuningas itse pui inhimillisiä asioita talonpoikien kapinoidessa: epävarmuus ja päättämättömyys koituvat lopulta hänen kohtalokseen.

Paikoin teos yllättää peräti coelhomaisella filosofisuudella. Tietoisuus aarteen olemassaolosta ja mahdollisuus sen etsimiseen saavat ihmisen onnelliseksi, mutta itse aarteen löytäminen vie tuhoon.

Naisten asema Jensenin romaanissa on kova. Kaikki naishahmot voisi laskea yhden käden sormilla, ja he ovat joko huoria ja pettäjiä tai hyväksikäytön uhreja. Mikkelin tuttu Otte on rakastunut Ane Metteen, mutta himoissaan raiskaa Mikkelin ihastuksen Susannen. Kostoksi Mikkel menee ja raiskaa Ane Metten. Rangaistuksen kärsivät naiset, ja se heijastuu sukupolvien ajan.

Jenseniä on joskus verrattu aikalaiseensa, Norjan Knut Hamsuniin, jota Jensenin kerrotaan ihailleen. Jensenin mieshahmoissa on välillä hamsunilaisia itsenäisen miehen piirteitä ja romaani sisältää joitakin hamsunilaisia absurdeja hetkiä, mutta pääosin Kuningas murtuu on täysin konventionaalinen historiallinen romaani ja kirjoitusaikansa lapsi, siinä missä Hamsun 1890-luvun teoksissaan mursi vanhoja romaanin määritelmiä ja vei kirjallisuutta aimo harppauksen kohti modernismia. Myös Hamsunilta tutut vahvat naishahmot loistavat poissaolollaan. Jensen ei edes vaivaudu nimeämään kaikkia naisiaan ("Nielsin vaimo").

Aukusti Simojoen 1940-luvun kelpo suomennos on moderni ja vivahteikas.

Kuningas murtuu on varmasti tanskalaisille symbolinen ja merkittävä teos siinä missä vaikkapa Täällä Pohjantähden alla suomalaisille. Historiallinen miljöö tekee taustan kuitenkin paikoin tukalaksi, ja romaani kertoo lopulta enemmän kirjoitusajankohdastaan kuin 1500-luvusta. Juuri ihmisyyden ja elämän pohdinta tekee teoksesta kiinnostavan.

Strengnäsin piispa Matthias joutui korkean arvonsa takia ensimmäisenä mestattavaksi; hänellä oli yllä punainen samettiviittansa, Axel tunsi hänet, kun hän ryömi polvillaan ja kohotti pieniä kasvojaan ja liitti kätensä yhteen. Mutta oli kiire. Piispa nousi jälleen ja rupesi paljaan taivaan alla riisuutumaan pyövelille.
   Silloin Axelin valtasi ankara levottomuus. Hän kääntyi takanaan seisovaan Lucieen päin ja työnsi hänet sisemmälle huoneeseen. »Sinä et saa katsella sitä», sanoi hän niin kiihtyneenä, että Lucie alkoi vavista; hän heittäytyi vuoteelle.
   Se oli tapahtunut, kun Axel tuli takaisin ikkunaan. Piispa Matthiaan ruumis makasi maassa vain housuihin ja sukkiin puettuna; hänen päänsä oli jonkin matkan päässä siitä. Hänen punainen viittansa… ei, hänen verensä oli levinnyt hänen alleen.
    Katsellessaan vielä tuota erillään olevaa pää-parkaa Axel kuuli, kuinka pyövelin miekka suhahti ja osui maaliinsa, ja hän näki toisen pään kierähtävän pölkyltä, jättäen jälkeensä verisuihkeen. Se oli Skaran piispa Vincentius. Erik Abrahaminpoika Lejonhufvud riisuutui par'aikaa. Siellä alhaalla vallitsi suuri levottomuus, monet huusivat ja voivottelivat. (Kuningas murtuu, s. 130, suom. Aukusti Simojoki)