Hanne Ørstavik: Like sant som jeg er virkelig

Hanne Ørstavik: Like sant som jeg er virkelig

Forlaget Oktober, Oslo 1999
149 s.
kieli: norja
käännökset: suomi, ruotsi, tanska

Norjalainen menestysromaani vie lukijan retkelle psykologianopiskelijan pään sisälle.

Norjalaisen Hanne Ørstavikin pikku romaani Like sant som jeg er virkelig (1999) kertoo oslolaisesta psykologianopiskelijasta Johannesta, joka asuu rahaa säästääkseen yhdessä äitinsä kanssa. Kirja alkaa, kun Johanne eräänä aamuna herätessään huomaa huoneensa oven olevan lukittu – ulkopuolelta. Koko lyhyen romaanin ajan Johanne istuu alastomana huoneestaan eikä poistu sieltä. Aloillaan istuessaan hän kuitenkin miettii lukitsemiseen johtaneita tapahtumia, ja hänen ajatustensa mukana lukijakin saa tutustua hänen elämäänsä.

Johanne rakastuu ensimmäisen kerran elämässään Ivariin, joka työskentelee yliopiston kanttiinissa. Johannen äiti ei ilmeisesti jostain syystä pidä ajatuksesta. Johanne ja hänen äitinsä ovat kristittyjä: Jumala on luonnollinen osa Johannen elämää ja hän rukoilee usein, mutta silti varsinaista moraalista pohdintaa vaikkapa seksisuhteen aloittamisesta ei nähdä. Onkin ilahduttavaa lukea kuvaus kristillisestä uskonnollisuudesta, joka ei ahdista eikä rajoita henkilön elämää – verrattuna vaikka Kaj Korkea-ahon Se till mig som liten är -romaanin synkkään lahkokuvaukseen.

Kerronta hyppelehtii eri aikatasojen välillä: toisaalta ollaan ”nykyhetkessä”, jossa Johanne istuu lukittuna huoneeseensa, ja toisaalta menneessä ajassa joitakin päiviä tai viikkoja aikaisemmin. Aika saattaa vaihtua yhtäkkiä kesken kappaleen, joten sitä oli aluksi hieman vaikea seurata, kunnes siihen tottui.

Oslon kaupunkia kuvataan paljon, paikkoja ja katuja mainitaan nimeltä. Johannessa onkin jonkin verran vanhan flaneur-hahmon piirteitä, kun hän kuljeskelee kaupungilla ja pohtii asioita. Pohdiskelu on hyvin suuri osa kirjaa, niin kuin jo nimikin antaa ymmärtää. Mikä loppujen lopuksi on totta? Onko koko ihanaa Ivaria ollut olemassakaan?

Hanne Ørstavik on Norjan arvostetuimpia nykykirjalijoita ja voittanut useita palkintoja. Like sant som jeg er virkelig on käännetty suomeksi nimellä Yhtä totta kuin olen todellinen (suom. Tuula Tuuva, 2003). Se on käännetty lisäksi ainakin ruotsiksi, tanskaksi, saksaksi ja viroksi.

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick

Kuva: Otava

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick
2013, Otava
283 s.

Romanen Operaatio Lipstick, som blandar chick-lit med krigslitteratur, beskriver livet i det krigsdrabbade Afghanistan men lägger mest vikt på huvudkaraktärernas sexliv.

Pia Heikkilä är en journalist med finska rötter som har jobbat t.ex. som korrespondent för Al-Jazeera i Mellanöstern. Nu har hon kommit ut med en roman som beskrivits som "Bridget Jones i Afghanistan".

Den finsk-engelska journalisten Anna jobbar i Afghanistan som krigskorrespondent. Vid sidan av jobbet jagar hon också män: Kabul är, enligt Anna, en paradis för singelkvinnor med alla sina soldater, diplomater och mediafolk. Även om killen råkar ha en familj hemma är det lätt att glömma bort den mitt i kriget. Men det är just det som är också problemet: Anna vill ha något mer än bara enstaka nätter. När Annas bästa kompis Kelly blir sviken av sin pojkvän Rich, som de vet har något att göra med olaglig vapenhandel, bestämmer sig kvinnorna att börja det som de kallar för "Operation Lipstick": de ska skaffa bevis på Rich mörka business och få både sin hämnd och årets största scoop på en gång.

För dem som njuter av romantik och inte tar livet för allvarligt är Operaatio Lipstick väldigt underhållande. Romanen ger antagligen en realistisk bild av livet på krigsområdet, det finns fart och dramatik – dock från en trygg avstånd, läsaren behöver inte vara alltför rädd. Man får koncentrera sig på en trettionånting kvinnas komplicerade kärleksliv och människoförhållanden.

Romanen påminner om Hollywoodfilmen Legally Blonde där en ljushårig kvinna i ljusröda kläder börjar studera juridik för att visa sin ex-pojkvän, och till slut lyckas huvudkaraktären lösa ett svårt fall med sina kvinnliga kunskaper som tidigare blivit åtskrattade av sina manliga kolleger. Samma emansipatoriska budskap finns även i Operaatio Lipstick: läppstift, tamponger och naturligtvis kärlek spelar ytterst viktiga roller i avslöjandet av brottslingarna. I frågan om män har romanen många likheter med Sex and the City, som jagberättaren Anna också själv en gång nämner, och Bridget Jones.

Operaatio Lipstick är ett rent fyrverkeri av heterosexualitet. Ett av de viktigaste element i boken är den kvinnliga huvudkaraktärens letande efter en manlig partner, och författaren skäms inte för att beskriva sex eller kvinnlig onani heller. Däremot behandlas homosexualitet med ett sätt som å andra sidan kan ses lite nedlåtande: antingen är det något att skämmas för (s.173–175) eller att skratta åt (s. 278–279).

Intressantast är boken när Anna beskriver sitt jobb som krigsjournalist i Afghanistan, den otroligt vackra naturen och vyn på bergen, och afghanernas vardagliga liv som inte alls är lika tryggt som för de västerländska journalisterna på området.

Allt i allt är Operaatio Lipstick en njutbar upplevelse och kan rekommenderas åt alla som tycker om töntig romantik. Förutom miljön och omständigheterna för boken dock kanske inte så mycket nytt i genren, men blandningen känns fräsch och fungerar väl.

Pia Heikkilä har själv skrivit romanen både på finska och på engelska (under namnet Operation Lipstick), men så vitt jag vet har den inte översatts till något språk ännu. Språket i den engelska versionen har fått kritik av några bloggare ([1], [2]), så att eventuella översättare förhoppningsvis använder den finska upplagan som källtext.

5/5

Transpojan kipuvuodet

Marja Björk: Poika (2013)
Like Kustannus
215 s.

Kuva: Like

Tiivistelmä: Nuortenromaanimainen Poika kertoo tytöksi syntyneen Makken nuoruusvuosien kipuilusta matkalla kohti miestä. Transsukupuolisen elämä kuvataan moniongelmaiseksi ja kurjuudentäyteiseksi. Tiedostavasta aiheesta huolimatta romaanin sukupuolimaailma on tiukan kaksinapainen ja osin uusintaa vanhoja stereotypioita.

Marja Björkin romaani Poika kertoo transsukupuolisen Makken nuoruusvuosista ja kasvukivuista poikatytöstä mieheksi. Makken murrosikä on täynnä tuskaa ja kipuilua, joiden syistä pienin ei ole se, että tytön vartaloon syntynyt Makke kokee olevansa oikeasti poika ja muut eivät vain tajua sitä. Perinteiseen tytön rooliin Makkea yrittävät ujuttaa niin äiti, veli, mummo kuin koulukin.

Makken maailmassa sukupuoli on yksinkertainen asia. Sitä joko on poika tai tyttö eikä muita vaihtoehtoja ole. Pojat tappelevat, polttavat, vandalisoivat ja ties mitä, sellainen on Makkekin. Tytöt ovat hiljaa ja käyttävät hameita ja leikkivät nukeilla, mitä Makke ei voi käsittää. Pojat myös järjestään kiusaavat tyttöjä, mitä Makke ei oikeudenmukaisena sankarina siedä.

Makke tykkää tytöistä. Jo lapsena hän rakastuu naapurin Heidiin ja sepittää luokan tytöille rakkauskirjeitä, minkä opettaja kieltää, koska tyttö ei saa kirjoittaa rakkauskirjeitä tytöille. Ryhmätyössä Makke sitten laitetaankin poikien ryhmään, ja Makke arvelee opettajan tajunneen kirjeiden kirjoittelusta, että hän on poika. Yläasteella opettaja vihdoin jopa suostuu kutsumaan Makkea Makkeksi eikä Marioniksi.

Makken nuoruusvuodet ovat vaikeita, mutta olisi epäoikeudenmukaista panna kaikkea transsukupuolisuuden syyksi. Perheen isä kuolee Makken ja Aaron-veljen ollessa pieniä, joten lapset jäävät köyhälle yksinhuoltajaäidille. Juuri kun Makke on saanut koulusta ystäviä, perhe muuttaa äidin uuden miehen perässä toiselle paikkakunnalle. Uudessa koulussa Makke on aluksi yksinäinen ja päätyy sitten seuraan, jossa tavallista ajanvietettä ovat lintsaaminen, varastelu, juopottelu ja huumeet, myöhemmin kuvioihin tulevat graffitit. Impulsiivinen Makke päätyy usein nyrkkitappeluihin, joskus veljensäkin kanssa, ja kotona äitikin saa raivokohtauksia. Sakoista selvitään isäpuolen rahoilla. Ammattitaidottomiksi kuvatut sosiaaliviranomaiset eivät saa tapaamisessa selvitettyä edes syytä, miksi ovat kutsuneet Makken ja hänen äitinsä paikalle.

Naisia Makkella riittää. Ensimmäiset tissikosketukset hän kokee jo ala-asteella ja aloittaa seksin 16-vuotiaana. Tytöille hän on kuitenkin usein vajavainen, koska hänellä ei ole miehen sukuelimiä, ja riparilta napattu Jenni pettääkin häntä miesten kanssa. Erityisesti kirjan loppupuolella tyttöjen nimiä viuhuu.

Yllättävää oli parissa kohtaa yhtäkkinen rasismi. Somaleita hakataan ja somalit hakkaavat. Joku oli kuulemma hakattu vain siksi, että oli kävellyt Tallinnanaukiolla maahanmuuttajajoukon ohi. Makken mukaan niin päin Suomessa rasismia nimenomaan esiintyy, eikä suinkaan pelkästään niin päin kuin yleensä ajatellaan. Myös "mannet" hakkaavat ja ryöstelevät. Onko kyseessä yritys kuvata muka tavallisen ammattikoululaispojan ajatuksia, vai mistä on kyse?

Transsukupuolisen elämästä saadaan varsin raadollinen kuva. Kaikki tuntuu menevän pieleen ja kaiken syy on sukupuoli. Makke pohtii, että monet hänen tilanteessaan tappavat itsensä. Perheenjäsenet eivät ymmärrä eivätkä hyväksy. Unelmiensa naisen kanssa Makke jättää jutun sikseen, koska ei voi kertoa, ettei hänellä ole miehen sukuelimiä. Häpeä on vahvasti mukana.

Kukaan ei hyväksy myöskään homoseksuaalisuutta, silloin kun Makke ja hänen tyttöystävänsä näyttävät ulospäin lesboilta. Makke itsekin varoo visusti näyttämästä rekkalesbolta siilitukkineen tai homolta marikasseneen. Suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on hieman karua; se on vain kuin välivaihe matkalla kohti oikeata, hyväksyttyä heteroseksuaalisuutta. Transhoitoihin pääseminen ja "oikeaksi mieheksi muuttuminen" ovat käänteentekevä jumalihme, jonka jälkeen Makkesta tulee vihdoin kunniallinen hetero, ja naiset rakastavat seksiä hänen kanssaan ja perhekin alkaa hyväksyä.

On hienoa, että transsukupuolisuutta käsitellään, mutta tavallaan Poika kuitenkin uusintaa heteronormatiivista, kaksinapaista sukupuolidikotomiaa, jossa vaihtoehtoja on vain kaksi. Tytöt ja pojat ovat tietynlaisia (ja keskenään erilaisia), ja transsukupuolisenkin on oltava "oikeasti" jompaakumpaa. Tietyllä tavalla romaani solahtaa myös osaksi perinnettä, jossa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat hahmot kuvataan huonosti pärjäävinä ja heidän elämänsä on kurjaa, vaikka Pojan (yllätyksetön) loppu antaakin toivoa iloisemmasta tulevaisuudesta.

Makken unelmana on "tavallinen" elämä, vaimo ja kaksi lasta ja talo esikaupungissa, vaimo laittaa ruoan ja lauantaina käydään kaupassa. Makke kuitenkin "tajuaa, että tuskin saa unelmiensa elämää". Miksei voisi saada?

Ihmettelin myös, miksi Makke päättää hoitoihin päästyään ottaa eri nimen kuin mitä hän on käyttänyt vuosikaudet. Miksei pojan nimi voisi olla Makke?

Aihe on vaikea, mutta Björk onnistuu sen käsittelyssä melko kunnialla. Romaanina Poika on helppolukuinen, luin sen yhdeltä istumalta, ja muistuttaa tyyliltään ja rakenteeltaan nuortenkirjallisuutta, vaikkei sitä sellaiseksi kaiketi olekaan luokiteltu.