Henriikka Tavi: Toivo

Henriikka Tavin kielellä iloitteleva runokokoelma käsittelee kuolemaa mutta antaa toivoa. Toivo on ehdolla Pohjoismaiden ministerineuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi 2014.

Kuva: Teos

Tavi, Henriikka: Toivo (Teos 2011)

kieli: suomi

75 s.

Kuolema on Henriikka Tavin Toivo-runokokoelman hallitseva teema. Kuolemaa käsitellään etupäässä jäljellejääneiden kaipauksen kautta. Elämä voi olla kaipaamaan jääneille vaikeaa, kun toista ei enää ole, mutta kuolleen näkökulman Tavi jättää pois. Kuollut ei kaipaa enää ketään.

Läheisen menettämisen ohella Tavin runon puhuja jää miettimään myös edesmenneitä julkisuuden henkilöitä, politiikan ja kulttuurin vaikuttajia. Myös kuolleita murhaajia tulevat mainituiksi. Heidän kohdallaan kuolema on läsnä useammassakin suhteessa.

Kuolema ja suru eivät kuitenkaan muserra eläviä alleen. Jo kokoelman nimi Toivo tuo tulkintaan mukaan tämän näkökulman. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Toivossa näkökulma on elävien.

Ihmisen kuolema yhdistyy läpi kokoelman kulkevaan perhosmotiiviin. Perhoset ovat kauniita, mutta niiden elämä on lyhyt. Perhosen kehitys toukasta upeaksi siivekkääksi ja sitten nopea kuolema muistuttavat luonnon kiertokulusta, jonka osa ihminenkin on, mitä ei aina ole helppo muistaa.

Teknisesti Tavin kokoelma on monipuolinen ja toimiva. Sanoilla ja niiden monimerkityksellisyydellä leikittely on läsnä lähes jokaisessa runossa. Säkeiden asettelulla ja tavutuksella luodaan sanoille ja lauseille aivan uusia merkityksiä ja mielleyhtymiä. Tavi hallitsee suomen kielen mestarillisesti.

Osa runoista on kirjoitettu murteella, mikä tuo mukaan oman säväyksensä. Myös murteella voi kirjoittaa vakavaa runoutta. "Lastu"-nimisessä runossa Tavi käyttää oman kotiseutunsa Kymenlaakson murretta. Toinen "Lastu" perustuu Tavin isoäidin kertomukseen. Koti ja perhe on siis kokoelmassa läsnä. Temaattisesti ne voi yhdistää myös kokoelman kantavaan teemaan: taakse jäänyt kotiseutu, edesmenneet vanhat sukulaiset, mennyt lapsuus. Kaipaus on jäänyt, mutta elävien elämä etenee, ja aina on toivoa.

Osa runoista on saanut innoituksensa tanskalaisen Inger Christensenin tuotannosta, jonka yksi säkeistö on mukana teoksessa tanskaksi ja ilmeisesti Tavin suomeksi tulkitsemana. Toisaalta kokoelma nivoutuu myös suomalaiseen kirjallisuushistoriaan. "Lastu"-runot tuovat mieleen Juhani Ahon, ja "Hallakehrääjä" perustuu nuorena kuolleen Saima Harmajan päiväkirjamerkintöihin.

Toivo on ehdolla Pohjoismaiden ministerineuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Suomen kielellä leikittelyä voi olla vaikea kääntää toiselle kielelle, mutta suomalaista kotiseutuhenkeä pohjoismaalaisuuteen yhdistävänä, yleismaailmallisista ja iankaikkisista teemoista kertovana Toivo on ehdottomasti vahva ehdokas palkinnon saajaksi.

Ilman paino on ilman keveyttä,
ilman syvyys on ilman leveyttä,
ilman valoa, ilman pimeyttä,
ilma leikkii ilman huolia.

Ilman pyhyys on ilman syntiä,
ilman tuli ilman liekkejä roihuaa,
ilman pahuus on ilman hyvyyttä,
ilman kylmyys ilman kevättä lämmittää.

Ilman vaatteet ovat ilman kankaita,
ilman pihat ilman taloja,
ilman ystävyys on ilman yksinäisyyttä,
ilman rakkaus ilman vihaa.

(Henriikka Tavi: "Kehtolaulu kevyille otuksille", Toivo s. 12)

Kjell Westö: Kangastus 38

Kangastus 38 on ihastuttavaan ja kauhistuttavaan 30-luvun Helsinkiin sijoittuva elokuvamainen draama, joka nostaa keskusteluun tärkeitä ja kivuliaita asioita Suomen historiasta.

Kuva: Otava

Westö, Kjell: Hägring 38
Otava, 2013. 334 s.
kieli: ruotsi
käännökset: suomi


Kjell Westö on tunnettu helppolukuisesta historiallisesta draamasta, eikä Kangastus 38 poikkea kuviosta. Tapahtumapaikkana on vuoden 1938 Helsinki, mutta tapahtumien juuret juontavat vuosikymmenien taakse. Kahdenkymmenen vuoden takaisen sisällissodan arvet eivät ole vielä umpeutuneet.

Keskushenkilöinä ovat konttoristi Matilda Wiik ja tämän työnantaja, asianajaja Claes Thune. Wiik on tapahtumien motivaattori ja hänen kohtalonsa ympärille kaikki romaanin tapahtumat kietoutuvat alkulehdiltä lähtien. Työväenluokkainen Wiik on ollut sisällissodan mainingeissa valkoisten vankina tuhoamisleirillä, mikä on jättänyt ihmiseen jälkensä. Hän elää yksinkertaista elämää, elää yksikseen ja vapaa-ajallaan käy elokuvissa tai tapaa silloin tällöin ystäviään. Pahimmat traumat Wiikiin on jättänyt kuolemanleirin upseeristoon kuulunut Kapteeni, jonka hän kohtaa nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Thune tuntuu olevan mukana lähinnä näkökulmahenkilönä. Kuvitellun keskivertolukijan on helppo samaistua häneen: hän on keski-ikäinen valkoinen mies; keskiluokkainen, muttei rikas; liberaali, mutta rajansa kaikella. Thune kauhistelee punaisten kohtelua sodan jälkeen ja paheksuu Hitleriä. Hän on eräänlainen akuankkahahmo, epäonnistuja: asianajotoimisto ei menesty odotetusti, vaimo karkasi Thunen parhaan ystävän matkaan ja kaiken huipuksi Thunen penistä kuvaillaan pieneksi. Monin tavoin samastuttava hahmo oletetulle keskiverrolle nykylukijalle siis.

Toisaalta Thune on Wiikin lopullisen kohtalon kannalta oleellinen. Wiik hakeutuu Thunelle töihin, koska tietää tapaavansa Kapteenin hänen kauttaan. Suurissa tapahtumissa Thunen kohtalo on kuitenkin jäädä statistiksi. Sekin saattaa osaltaan lisätä samastuttavuutta: suurissa maailmantapahtumissa yksittäinen ihminen on voimaton. Vuonna 1938 maailmalla oli tapahtumassa erityisen suuria.

Thunen ja tämän ystävien muodostaman Keskiviikkokerhon keskustelujen kautta lukija pääsee pohtimaan ajan ajatusmaailmaa. Miten ihmeessä fasismi ja juutalaisvainot saattoivat saada kannatusta? Ajan henki selittää paljon. Thune on omana aikanaan radikaalin liberaali, mutta nykynäkökulmasta rasisti ja homofobi. Jokainen on aikansa lapsi.

Juoni on mukaansatempaava ja hieman dekkarimainen, romaanin lukee nopeasti. Tyyli on pääosin vanhan ajan tunnelmaan sopivaa, mutta itseäni ihmetytti lukiessa esimerkiksi joidenkin mieshahmojen penisten yksityiskohtainen kuvailu. 1930-luvun Helsingissä on silti ihana tallustaa Westön tahdissa, kulkea kaupungin katuja pitkin ja kuunnella raitiovaunujen kirskettä. Kuvaukseltaan teos onkin monin kohdin elokuvamainen, ja elokuvat ovat yksi romaanin sisäisiä toistuvia motiiveja. Teoksen sisäkannessa romaania kuvaillaankin "film noir -henkiseksi draamaksi". Liisa Ryömän suomennos on pääosin erittäin taidokasta ja tavoittaa Westön vanhan ajan tunnelman.

Romaanin suurimmat oivallukset tulevat Suomen vuoden 1918 tapahtumien käsittelyssä. Virallisessa historiankirjoituksessa sisällissota päättyi keväällä 1918 ja talvisotaan kävi yhtenäinen kansa. Kangastuksessa Westö tuo esiin sen näkökulman, että verinen veljessota varmasti vaikutti ihmisten mieliin vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Toisen maailmansodan aikaisia kauheita tekoja Saksassa ja Venäjällä on helppo paheksua, jos ei tiedä, että myös koti-Suomessa on tapahtunut aivan samanlaista. Juutalaisia on vainottu ja sodan häviäjiä kohdeltu kuin eläimiä meilläkin.

Kangastus 38 on toinen Suomen ehdokas Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Teos on mukava lukea ja tuo esille tärkeitä asioita Pohjoismaiden historiasta, joten tähän mennessä lukemistani teoksista pidän sitä vahvana ehdokkaana palkinnon saajaksi.

Kalvavasta vaarantunteesta huolimatta Matilda päätti mennä puolitiehen vastaan. Hän sanoi niin tyynellä ja vivahteettomalla äänellä kuin pystyi:
    Jos kerron että olen nähnyt, miten mies kumartui noukkimaan tupakantumppia maasta ja sai kuulan päähänsä niin että kallosta jäi vain puolet, ja aivot valuivat kuin harmaa kaurapuuro varaston seinää alas? Jos kerron että näin miten lapsi syntyi likaiselle betonilattialle ja kuoli ja miten se heitettiin parin tunnin päästä kuormalavalle kuin halko? Lakkaatteko sitten kyselemästä?
    Hänen sanansa saivat Thunen hätkähtämään, ja hätkähdys teki kipeää myös kylkiluissa, hänen kasvonsa vääntyivät. Mutta Matilda näki myös toisenlaisen tuskan: sanat olivat osuneet maaliin. Hän näki Thunen silmissä pakokauhua ja inhoa, ja hän arvasi että miehen aivot työskentelivät ylikierroksilla, jotta sanat eivät muuttuisi kuviksi ja jotta ei tarvitsisi ymmärtää että se oli tapahtunut täällä, juuri täällä, hänen omassa maassaan vain muutaman peninkulman päässä Helsingistä, hänen kauniista kotikaupungistaan. (Kangastus 38, s. 296–7, suom. Liisa Ryömä)

Volter Kilpi: I salen på Alastalo

Alastalon salissa är den modernistiska finska litteraturens stjärna från 1933. Mammutromanen är känd för sitt magiska språk och sina minimala händelser och långsamhet.

Bild: Elisa Kirja

Kilpi, Volter: Alastalon salissa. Kuvaus saaristosta.

Otava, 1933. 726 s (gratis e-bok av Elisa Kirja)

språk: finska

översättelser: svenska (I salen på Alastalo - en skärgårdsskildring, bok 1–2, 1997, av Thomas Warburton)

Alastalon salissa (1933, I salen på Alastalo 1997) är ett mästerverk i finsk skönlitteratur och en av de mest fantasifulla, kreativa och anarkistiska romaner någonsin skriven på finska. Romanen har jämförts med till exempel James Joyces och Marcel Proust med sitt stream-of-consciousness-aktiga berättande men det är något helt unikt i Kilpis text som man inte ofta möter i världslitteraturen.

Tegelstensromane iscensätter sig i ett enda rum och det går bara några få timmar i de över 700 sidorna. Den konkreta handlingen handlar om ett möte mellan husägare i trakten där de diskuterar om att bygga en ny båt. Det mest intressanta är först och främst Kilpis språk som ofta beskrivs som magiskt. Meningarna kan var väldigt långa och berättaren kan dyka in i en persons tankegång så djupt att både läsaren och berättaren glömmer den själva huvudhandlingen. Ofta är det också fråga om sidoberättelser, som männen i salen antingen berättar för varandra eller tänker berätta men gör det till slut inte. Den bäst kända berättelsen, nästan en egen novell inom romanen, är berättelsen om handelsbåten Albatross i kapitel 13.

Handlingen sker på hösten 1864 medan Krimkriget pågår också nära Ålands kuster i Östersjön. Geografiskt är läsaren i Gustavs i Egentliga Finland och det syns i språket: det finns många drag som är typiska för västfinska dialekter och många svenska lånord. Det är också många ord som Kilpi antagligen har hittat själv på eller använder på ett innovativt sätt.

Romanen präglas av en viss typ av anarkistisk humor. Det är inte oftast fråga om enskilda skämt utan humorn är så genomgående att hela romanen är nästan en stor vits. Långsamhet är en viktig del av humorn: i kapitel 3 tar det över 60 sidor då en av männen står framför piphyllan och övervägar vilken pipa han ska plocka ut. Författaren beskriver kapitel 6 som "ett kapitel som man väl utan svårighet kan hoppa över, eftersom det inte händer mer i det än i de andra". I den undertexten kommer fram självironin som är en vanlig medel för Kilpis humor.

Alastalon salissa är definitivt inte någon actionthriller men man kan väldigt bra läsa den som en psykologisk roman. Det som är viktigt syns inte utanför personernas egna tankar. Ofta handlar det om makt. Varför är några husägare mer prestigefulla än de andra och hur kommer det fram? Varför är det självklart för alla att just Langholma ska sitta i gungstolen mitt i salen och varför väljer Härkäniemi just den pipan han tar och inte den pipa som han tycker är finast?

Alastalon salissa är en ofta glömd pärla i nordisk skönlitteratur och ett konstverk utan like i det finländska 1900-talet. Romanen är inte lätt att läsa ens för en van läsare, men den ger en definitivt väldigt mycket när man kommer i gång.

Thomas Warburton har gjort ett enormt jobb och lyckats fånga originalverkets anda i sin svenska översättning.

Minä uskon, että minä pitäisin komeana katseltavana, kun minä näkisin tämän kapistuksen [piipun] maaherran suupielessä; on muhkeata, kun muhkean miehen rintapielillä on muhkea piippu ja juhlallisen miehen suu päästelee juhlallisen piipun takaa juhlallista puhetta tai juhlallista savua, kuinka on suupalan vuoro torkottaa parrassa tai parran vieressä. Jos minäkin olisin isompi herra ja minulla olisivat rovastin tohvelit jalassa, niin kukaties sopisi minunkin suuhuni silloin tuonmittainen piippu, mutta ei silloinkaan tuonhelminen. Minulla on se ajatus, niinkuin äskenkin ajattelin, että piipun pitää olla muhkean, se saa mielellään olla yhtä muhkea kuin mieskin, joka sitä polttaa, on mukavaakin katsella, kun on muhkea piippu muhkeassa leukapielessä, mutta piippu on piippu ja mies mies, eikä piippu kernaasti saa olla miestä mokomampi. (Alastalon salissa, s. 48–49)

Jag tror jag skulle finna det ståtligt att skåda om jag fick se detta donet [pipa] i mun på landshövdingen; det ser pampigt ut när en pampig karl har en pampig pipa utmed bringan och en högtidlig karamun ger ifrån sig högtidliga ord eller högtidlig rök bak en högtidlig pipa, allt eftersom munstycket står i tur att peka inåt skägget eller bredvid det. Om jag var en större herrkarl och hade prosttofflor på fötterna, så vem vet om inte en pipa av den längden kunde passa i mun på mig med, fast inte ens då med den pärlstickningen. Jag tänker som så, liksom jag gjorde nyss, att en pipa ska vara pampig, den får gärna vara lika pampig som karln som röker den, det till och med är trevlligt att skåda en pampig pipa i en pampig käft, men en pipa är en pipa i alla fall och en karl en karl, och pipan får ogärna vara förmer än karln. (I salen på Alastalo, bok 1, s. 66–67, övers. av Thomas Warburton)

Teuvo Pakkala: Elsa

kuva: SKS

Teuvo Pakkala: Elsa (1894)
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1995
255 s., med förord av Mervi Kantojärvi samt samtidskritik
språk: finska
översättningar: svenska (1895)

Teuvo Pakkalas Elsa fördjuper sig in i kvinnolivet i det fattiga norra Finland. Personskildringen är levande och åtminstone kyrkan får sin del av samhällskritik, men könsrollerna är väldigt stela.

Teuvo Pakkalas roman Elsa (1894) har beskrivits som realistisk eller naturalistisk, och därmed passar den fint in i den finska 1880- och 1890-tals romankonst. Elsa fortsätter historian som började med romanen Vaaralla ('På Vaara', 1891). Sagan iscensätter sig i arbetarstadsdelen Vaara i Uleåborg, fast stadsnamnet Uleåborg aldrig nämns i Elsa.

Huvudkaraktären är Elsa Viio och hennes mor. Moderns namn avslöjs inte, utan hon syftas endast till som änka till hennes man, Viio. Andra centrala personer är Elsas väninnor Mari och Liisa – alla kvinnor, vilket var sällsynt på Pakkalas tid.

I början är Elsa en duglig flicka som går flitigt i kyrkan. En vändningspunkt är Liisas bröllop där hon möter Tuira, en ung sjöman som varit vän till Elsas avlidne far. Paret blir småkära, men det aldrig händer något förrän Tuira återigen måste till sjöss. Han är bort långa tider, och eftersom ingenting hänt mellan dem och de alltså inte är förlovade, tillåter Elsa sig själv att förälska sig i en av ungkarlar i hembyn. Vad som händer näst avslöjs inte, men plötsligt blir den tidigare så duktiga Elsa nedsedd av kvinnorna i byn – hon är gravid.

Den viktorianska finkänsligheten som den tiden bestod kan vara lite svårbegriplig för en modern läsare: åtminstone jag behövde tänka efter en stund innan jag fattade varför alla blir så elaka mot stackars Elsa. Då är det också frågan om dubbelmoral: Elsa blir nedsedd bara för ett misstags skull och därefter är allt hon gör dumt och dömt. När hon mest skulle behöva hjälp av de andra får hon inte det. Däremot Liisa, som var ett elakt barn och alla sa att hon ingenting skulle bli, blir en älskad och duktig husfru och -mor.

Romanen har en klar moralisk lärdom: om man inte lever som man borde går man under. Det får stackars Elsa lära sig, hon som endast gör ett misstag i sitt liv. Det är bara kvinnor som blir förtjusta och som drömmar om att bli älskade; männen är mer praktiska gifter sig med den som de tror de skall mest gynnas av. På grund av den realistiska eller naturalistiska stilen är det ibland svårt att säga om berättandet innehåller kritik eller inte. Åtminstone religiösa institutioner och de kommunala socialtjänster får sin del av kritik. Med god vilja kan man också tro att även könsförväntningarna skildras med en aning samhällskritik.

Trots en viss chauvinistisk ton i sin kvinnoskildring är Elsa en fängslande roman som tar läsaren genast med sig till en resa till det vanliga folkets historiska småstadsfinland. Elsa har översatts till svenska genast efter romanen kom ut, år 1895.

5/5

Ina Lange: "Huonompaa väkeä"

Ina Lange: "Huonompaa väkeä"
Alkuteos: "Sämre folk", 1885 (nimimerkillä Daniel Sten)
Suomennos: Ulla Hänninen, 2010
Faros-kustannus Oy, Turku
234 s., sisältää Päivi Lappalaisen jälkisanat

Ina Langen nyt ensi kertaa suomeksi ilmestynyt pääteos koukuttaa erityisesti ajankuvallaan ja henkilökuvauksellaan sekä luokkayhteiskunnan arkea kipakasti ironisoivalla huumorillaan.

Kuva: Faros

Ina Lange, joka julkaisi kirjallisen tuotantonsa pääasiassa nimimerkillä Daniel Sten, on pitkään ollut unohdettu suomalainen klassikkokirjailija. Nykyaikainen, pääasiassa feministinen kirjallisuudentutkimus on viime vuosina löytänyt Langen uudelleen, ja vuonna 2010 saatiin vihdoin julkaistua ensi kertaa suomeksi Langen pääteos, romaani "Sämre folk".

Realismin tai naturalismin tyylisuuntiin kuuluva "Huonompaa väkeä" kertoo Lauttasaaressa, syrjäisessä korpisaaressa Helsingin edustalla, asuvan Kaisan ja hänen kahden lapsensa tarinan. Romaani on jaettu kolmeen osaan, jotka kertovat äidin, pojan ja tyttären tarinan, mutta tyttären, Nadjan, tarina nousee pääosaan ja vie yli kolme neljäsosaa romaanin pituudesta.

Lian ja puhtauden vastakohtaisuus on teoksen läpi kantavia motiiveja. Kaisan ensimmäinen puoliso on likaisuudestaan tunnettu suutari, jota Kaisa yrittää saada puhtaaksi. Toinen puoliso taas on Kaisaa itseäänkin tarkempi puhtaudesta. Puhtauden ja lian vastakohtaisuus peilautuu myös niin kaupungin ja maaseudun kuin eri yhteiskuntaluokkienkin väliseen vastakkainasetteluun.

Luokkaero on teoksessa merkittävä, mihin viittaa jo romaanin nimi. Lukija herääkin helposti pohtimaan, tarkoitetaanko "huonommalla väellä" alhaisinta työtätekevää luokkaa vai kenties sittenkin herraluokkaa, jonka pöyhkeilevä elämäntapa esitetään paikoin falskina ja ylimielisenä. Myös naiset ja miehet asetetaan vastakkain: nainen on täysin miehen armoilla, miehen tulee kouluttaa nainen tavoille eikä nainen saa itse päättää omasta elämästään. Myös taiteilijuus problematisoidaan: Kaisa haluaa kieltää lapsiltaan musisoinnin, sillä soitto ja laulu johdattaa Kaisan mielestä ihmisen turmioon. Näin myös lopulta käy, kun viulunsoittoa harrastava Veli-poika menettää kätensä, joutuu kadulle ja kuolee nuorena, ja laulua ja teatteria esittävä Nadja-tytär ajautuu päihteidenkäyttöön ja seksuaaliseen kevytmielisyyteen, mikä lopulta tuhoaa hänen uransa ja sitä kautta elämänsä. Vain taiteista pidättäytyvä Kaisa-äiti elää pitkän ja rauhallisen elämän Lauttasaaressa lähinnä siivoten, mutta taiteilun vuoksi hänen lapsensa aiheuttavat hänelle surua ja murhetta ja vaikuttavat Jumalan rangaistuksilta.

Mielenkiintoinen on porvarisluokkaan kuuluvan Adolfin hahmo. Adolf kuvataan "naismaisena" eikä hän ole kiinnostunut naimisiin menemisestä vaan pikemminkin sisustamisesta, vaatteista ja ihonhoidosta. Toisaalta ei kuitenkaan anneta konkreettisia viitteitä siitä, että Adolf olisi sen kiinnostuneempi sukupuolisuhteista miestenkään kanssa.

Tapahtumapaikkana on pitkälti Lauttasaaren Torpparimäki, jossa Kaisa asuu ja Veli ja Nadja viettävät lapsuutensa. Nadjan aikuistuttua tapahtumat siirtyvät ensin Helsinkiin ja sitten Pietariin. Loppupuolella käydään myös Moskovassa. Pietaria kuvataan siistinä ja sivistyneenä suurkaupunkina, kun taas Moskova on ahdistava ja likainen. Pietarissa liikutaan yläluokkaisissa, suomen- ja ruotsinkielisissä piireissä, kun taas Moskovassa kuvatut henkilöt ovat alhaista, venäjää puhuvaa katusakkia. Kaupunkien välillä liikutaan junalla.

Ulla Hännisen suomennos on mainio. Vanhan ajan tunnelma on aistittavissa, mutta teksti on kuitenkin nykylukijalle helppolukuista nykykieltä. Joissakin repliikeissä käytetty puhekieltä jäljittelevä tyyli tuntui teennäiseltä. Ruotsinkielistä alkuteosta en saanut mistään käsiini, joten en ole voinut verrata siihen. Joka tapauksessa on hienoa ja peräti kulttuuriteko, että tällainen klassikkoromaani (ja hyvä kirja!) on saatu vihdoin suomennettua. Juoni koukuttaa, hahmojen, ajan ja paikan kuvaus on tenhoavaa ja ironinen huumori peräti naurattaa.

5/5

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick

Kuva: Otava

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick
2013, Otava
283 s.

Romanen Operaatio Lipstick, som blandar chick-lit med krigslitteratur, beskriver livet i det krigsdrabbade Afghanistan men lägger mest vikt på huvudkaraktärernas sexliv.

Pia Heikkilä är en journalist med finska rötter som har jobbat t.ex. som korrespondent för Al-Jazeera i Mellanöstern. Nu har hon kommit ut med en roman som beskrivits som "Bridget Jones i Afghanistan".

Den finsk-engelska journalisten Anna jobbar i Afghanistan som krigskorrespondent. Vid sidan av jobbet jagar hon också män: Kabul är, enligt Anna, en paradis för singelkvinnor med alla sina soldater, diplomater och mediafolk. Även om killen råkar ha en familj hemma är det lätt att glömma bort den mitt i kriget. Men det är just det som är också problemet: Anna vill ha något mer än bara enstaka nätter. När Annas bästa kompis Kelly blir sviken av sin pojkvän Rich, som de vet har något att göra med olaglig vapenhandel, bestämmer sig kvinnorna att börja det som de kallar för "Operation Lipstick": de ska skaffa bevis på Rich mörka business och få både sin hämnd och årets största scoop på en gång.

För dem som njuter av romantik och inte tar livet för allvarligt är Operaatio Lipstick väldigt underhållande. Romanen ger antagligen en realistisk bild av livet på krigsområdet, det finns fart och dramatik – dock från en trygg avstånd, läsaren behöver inte vara alltför rädd. Man får koncentrera sig på en trettionånting kvinnas komplicerade kärleksliv och människoförhållanden.

Romanen påminner om Hollywoodfilmen Legally Blonde där en ljushårig kvinna i ljusröda kläder börjar studera juridik för att visa sin ex-pojkvän, och till slut lyckas huvudkaraktären lösa ett svårt fall med sina kvinnliga kunskaper som tidigare blivit åtskrattade av sina manliga kolleger. Samma emansipatoriska budskap finns även i Operaatio Lipstick: läppstift, tamponger och naturligtvis kärlek spelar ytterst viktiga roller i avslöjandet av brottslingarna. I frågan om män har romanen många likheter med Sex and the City, som jagberättaren Anna också själv en gång nämner, och Bridget Jones.

Operaatio Lipstick är ett rent fyrverkeri av heterosexualitet. Ett av de viktigaste element i boken är den kvinnliga huvudkaraktärens letande efter en manlig partner, och författaren skäms inte för att beskriva sex eller kvinnlig onani heller. Däremot behandlas homosexualitet med ett sätt som å andra sidan kan ses lite nedlåtande: antingen är det något att skämmas för (s.173–175) eller att skratta åt (s. 278–279).

Intressantast är boken när Anna beskriver sitt jobb som krigsjournalist i Afghanistan, den otroligt vackra naturen och vyn på bergen, och afghanernas vardagliga liv som inte alls är lika tryggt som för de västerländska journalisterna på området.

Allt i allt är Operaatio Lipstick en njutbar upplevelse och kan rekommenderas åt alla som tycker om töntig romantik. Förutom miljön och omständigheterna för boken dock kanske inte så mycket nytt i genren, men blandningen känns fräsch och fungerar väl.

Pia Heikkilä har själv skrivit romanen både på finska och på engelska (under namnet Operation Lipstick), men så vitt jag vet har den inte översatts till något språk ännu. Språket i den engelska versionen har fått kritik av några bloggare ([1], [2]), så att eventuella översättare förhoppningsvis använder den finska upplagan som källtext.

5/5

Transpojan kipuvuodet

Marja Björk: Poika (2013)
Like Kustannus
215 s.

Kuva: Like

Tiivistelmä: Nuortenromaanimainen Poika kertoo tytöksi syntyneen Makken nuoruusvuosien kipuilusta matkalla kohti miestä. Transsukupuolisen elämä kuvataan moniongelmaiseksi ja kurjuudentäyteiseksi. Tiedostavasta aiheesta huolimatta romaanin sukupuolimaailma on tiukan kaksinapainen ja osin uusintaa vanhoja stereotypioita.

Marja Björkin romaani Poika kertoo transsukupuolisen Makken nuoruusvuosista ja kasvukivuista poikatytöstä mieheksi. Makken murrosikä on täynnä tuskaa ja kipuilua, joiden syistä pienin ei ole se, että tytön vartaloon syntynyt Makke kokee olevansa oikeasti poika ja muut eivät vain tajua sitä. Perinteiseen tytön rooliin Makkea yrittävät ujuttaa niin äiti, veli, mummo kuin koulukin.

Makken maailmassa sukupuoli on yksinkertainen asia. Sitä joko on poika tai tyttö eikä muita vaihtoehtoja ole. Pojat tappelevat, polttavat, vandalisoivat ja ties mitä, sellainen on Makkekin. Tytöt ovat hiljaa ja käyttävät hameita ja leikkivät nukeilla, mitä Makke ei voi käsittää. Pojat myös järjestään kiusaavat tyttöjä, mitä Makke ei oikeudenmukaisena sankarina siedä.

Makke tykkää tytöistä. Jo lapsena hän rakastuu naapurin Heidiin ja sepittää luokan tytöille rakkauskirjeitä, minkä opettaja kieltää, koska tyttö ei saa kirjoittaa rakkauskirjeitä tytöille. Ryhmätyössä Makke sitten laitetaankin poikien ryhmään, ja Makke arvelee opettajan tajunneen kirjeiden kirjoittelusta, että hän on poika. Yläasteella opettaja vihdoin jopa suostuu kutsumaan Makkea Makkeksi eikä Marioniksi.

Makken nuoruusvuodet ovat vaikeita, mutta olisi epäoikeudenmukaista panna kaikkea transsukupuolisuuden syyksi. Perheen isä kuolee Makken ja Aaron-veljen ollessa pieniä, joten lapset jäävät köyhälle yksinhuoltajaäidille. Juuri kun Makke on saanut koulusta ystäviä, perhe muuttaa äidin uuden miehen perässä toiselle paikkakunnalle. Uudessa koulussa Makke on aluksi yksinäinen ja päätyy sitten seuraan, jossa tavallista ajanvietettä ovat lintsaaminen, varastelu, juopottelu ja huumeet, myöhemmin kuvioihin tulevat graffitit. Impulsiivinen Makke päätyy usein nyrkkitappeluihin, joskus veljensäkin kanssa, ja kotona äitikin saa raivokohtauksia. Sakoista selvitään isäpuolen rahoilla. Ammattitaidottomiksi kuvatut sosiaaliviranomaiset eivät saa tapaamisessa selvitettyä edes syytä, miksi ovat kutsuneet Makken ja hänen äitinsä paikalle.

Naisia Makkella riittää. Ensimmäiset tissikosketukset hän kokee jo ala-asteella ja aloittaa seksin 16-vuotiaana. Tytöille hän on kuitenkin usein vajavainen, koska hänellä ei ole miehen sukuelimiä, ja riparilta napattu Jenni pettääkin häntä miesten kanssa. Erityisesti kirjan loppupuolella tyttöjen nimiä viuhuu.

Yllättävää oli parissa kohtaa yhtäkkinen rasismi. Somaleita hakataan ja somalit hakkaavat. Joku oli kuulemma hakattu vain siksi, että oli kävellyt Tallinnanaukiolla maahanmuuttajajoukon ohi. Makken mukaan niin päin Suomessa rasismia nimenomaan esiintyy, eikä suinkaan pelkästään niin päin kuin yleensä ajatellaan. Myös "mannet" hakkaavat ja ryöstelevät. Onko kyseessä yritys kuvata muka tavallisen ammattikoululaispojan ajatuksia, vai mistä on kyse?

Transsukupuolisen elämästä saadaan varsin raadollinen kuva. Kaikki tuntuu menevän pieleen ja kaiken syy on sukupuoli. Makke pohtii, että monet hänen tilanteessaan tappavat itsensä. Perheenjäsenet eivät ymmärrä eivätkä hyväksy. Unelmiensa naisen kanssa Makke jättää jutun sikseen, koska ei voi kertoa, ettei hänellä ole miehen sukuelimiä. Häpeä on vahvasti mukana.

Kukaan ei hyväksy myöskään homoseksuaalisuutta, silloin kun Makke ja hänen tyttöystävänsä näyttävät ulospäin lesboilta. Makke itsekin varoo visusti näyttämästä rekkalesbolta siilitukkineen tai homolta marikasseneen. Suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on hieman karua; se on vain kuin välivaihe matkalla kohti oikeata, hyväksyttyä heteroseksuaalisuutta. Transhoitoihin pääseminen ja "oikeaksi mieheksi muuttuminen" ovat käänteentekevä jumalihme, jonka jälkeen Makkesta tulee vihdoin kunniallinen hetero, ja naiset rakastavat seksiä hänen kanssaan ja perhekin alkaa hyväksyä.

On hienoa, että transsukupuolisuutta käsitellään, mutta tavallaan Poika kuitenkin uusintaa heteronormatiivista, kaksinapaista sukupuolidikotomiaa, jossa vaihtoehtoja on vain kaksi. Tytöt ja pojat ovat tietynlaisia (ja keskenään erilaisia), ja transsukupuolisenkin on oltava "oikeasti" jompaakumpaa. Tietyllä tavalla romaani solahtaa myös osaksi perinnettä, jossa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat hahmot kuvataan huonosti pärjäävinä ja heidän elämänsä on kurjaa, vaikka Pojan (yllätyksetön) loppu antaakin toivoa iloisemmasta tulevaisuudesta.

Makken unelmana on "tavallinen" elämä, vaimo ja kaksi lasta ja talo esikaupungissa, vaimo laittaa ruoan ja lauantaina käydään kaupassa. Makke kuitenkin "tajuaa, että tuskin saa unelmiensa elämää". Miksei voisi saada?

Ihmettelin myös, miksi Makke päättää hoitoihin päästyään ottaa eri nimen kuin mitä hän on käyttänyt vuosikaudet. Miksei pojan nimi voisi olla Makke?

Aihe on vaikea, mutta Björk onnistuu sen käsittelyssä melko kunnialla. Romaanina Poika on helppolukuinen, luin sen yhdeltä istumalta, ja muistuttaa tyyliltään ja rakenteeltaan nuortenkirjallisuutta, vaikkei sitä sellaiseksi kaiketi olekaan luokiteltu.

Jukolan miesten maailma

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870)
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2. painos (2000; sarjan 1. painos 1997)
427 s., sisältää Yrjö Varpion johdannon ja aikalaisarvosteluja

Tiivistelmä: Seitsemän veljestä on erinomainen romaani seitsemästä miehestä, jotka muodostuvat omiksi, mielenkiintoisiksi persoonikseen taitavan ja erityislaatuisen kerrontatavan avulla. Naisia teoksessa ei juuri ole. Oma huomioni kiinnittyi tällä kertaa erityisesti veljesten kertomuksiin ulkomaailmasta, kuten Juhanin Turun-retkeen.

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (1870) on suomalaisen kirjallisuuden perusteoksia ja ensimmäisiä suomeksi kirjoitettuja romaaneja. Ensimmäisyytensä lisäksi teos ansaitsee kiistämättömän klassikon tittelinsä myös olemalla erinomaisesti kirjoitettu, monipolvinen, aikaa kestävä teos.

Teos kertoo nimensä mukaisesti seitsemästä veljeksestä, jotka yhdessä muodostavat ikään kuin romaanin kollektiivisen päähenkilön: veljekset ovat erottamaton joukko, jotka romaanin kuluessa vain harvoin esiintyvät yksin, erossa toisistaan. Tästä huolimatta jokainen veljes on oma erityislaatuinen persoonansa ja jokaisen erilainen luonne ja ajatusmaailma tulee lukijalle tutuksi.

Teos kertoo veljesten tarinan lapsuudesta aivan kunkin veljen vanhuuteen saakka, mutta varsinainen juoni kertoo muutamasta vuodesta veljesten elämässä. Orvoiksi jääneet veljet asuvat nuorina aikuisina Jukolan talossa, mutta päättävät vuokrata talonsa pois kymmeneksi vuodeksi ja asettua Impivaaran korpeen, jonne he rakentavat uuden talon ja elävät lähinnä metsästäen. Elämää Impivaarassa kuvaillaan muutaman vuoden ajan, jonka jälkeen harpataan Jukolaan paluuseen kymmenvuotisen vuokrasopimuksen päätyttyä. Veljesten palaamista ja sen kunniaksi vietettävää juhlaa kuvataan yhden päivän ajan, jonka jälkeen romaanin viimeisessä luvussa kerrotaan erikseen kunkin veljen myöhemmistä elämänvaiheista.

Kertomusten juhlaa

Kerronnallisesti veljesten edesottamuksia kuvataan pitkälti yksinomaan vuoropuheluna. Johtolauseita ei ole, vaan puhuja ilmaistaan näytelmänomaisesti vain antamalla kulloisenkin puhujan nimi. Tämä tyylikeino luo kerrontaan oman kiinnostavan sävynsä: lukijalle ei suoraan kerrota, mitä dialogin aikana tapahtuu, vaan hänen on pääteltävä se rivien välistä.

Suorasanaistakin kerrontaa on, ja kertojalla onkin oma, vahva kertojanääni. Paikoin kertoja puhuttelee lukijaa. Romaanin alussa kertoja kertoo lukijalle alkavansa kertoa tarinaa seitsemästä veljeksestä ja lopussa toteaa kertoneensa sen. Samalla kaavalla kerrotaan tarinoita myös teoksen keskellä. Juonen sisäisiä, näennäisen irrallisia tarinoita onkin useita ja pitkin romaania. Usein tarinoita kertoo veljeksistä Aapo tai eri sivuhahmot, kuten seitsemännessä luvussa Taula-Matti, jonka tarinat päättyvät aina sanoihin ”ja sitten me ryypättiin”. Kiinnostavasti seitsemännen luvun alussa romaanin kertoja kertoo alkavansa kertoa tarinaa Taula-Matista, joka kertoo veljeksille tarinoita: ”Mutta mielinpä nyt kertoa vanhasta Taula-Matista, veljesten ainoasta ystävästä täällä metsissä.” (Seitsemän veljestä, s. 177)

Naisnäkökulmia?

Seitsemän veljestä on varmasti yksi tutkituimmista ja tulkituimmista suomalaisista kirjoista, mutta sen verran rikas teos on kyseessä, että uusia näkökulmia löytyy jokaisella lukukerralla.

Feministilukija huomaa nopeasti, ettei romaanissa ole juuri lainkaan naishahmoja – Seitsemän veljestä onkin hyvin miehinen kirja. Teoksen voi nähdä eräänlaisena kasvukertomuksena: kun villi, öykkäröivä miesjoukko saavuttaa yhteyskuntakelpoisuuden ja oppii lukemaan, heti ensimmäisenä iltana sivistyksen pariin palaamisen jälkeen miehistä vanhin saa muitta mutkitta palkinnoksi naisen, Männistön Venlan. Juhanin ei tarvitse tehdä elettäkään, vaan Venlan äiti tulee oikein tarjoamaan hänelle tytärtään kuin hopeatarjottimella.

Toisaalta Venlan tarinaa emme tiedä. Hänhän saa myös Juhanin yhtä lailla hopeatarjottimella: Venlan äidin tarvitsee vain vähän vihjata, ja heti Juhani tulee kosimaan. Ties mitä seikkailuita Venla onkaan veljesten kymmenen Impivaaran-vuoden aikana kokenut, ja nyt saa heti palkinnoksi kunnon miehen. Varsinaisesti romaanin teksti ei kuitenkaan anna vihjeitä tällaisen feministisen tulkinnan suuntaan, vaan siinä olemme täysin lukijan mielikuvituksen varassa.

Hämeestä Turkuun ja maailmalle

Oma huomioni kiinnittyi tällä kertaa siihen, millainen maailmankuva teoksen henkilöillä on – miten kuvaillaan Toukolan kylän ulkopuolista maailmaa ja sen todellisia paikkoja.

Turussa asuvana minua ilahdutti lukea viidennen luvun lopulla (s. 131), miten Juhani intoutuu kertomaan matkastaan Turkuun, Viertolan kartanon härkiä ajamaan. Ikänsä maalla asunut nuori Juhani kertoo hämmentyneensä kaupungin vilinästä ja metelistä. Liikenne on kovaa: ”Tuolta jyrisee vaunut, täältä jyrisee vaunut [– –] ”. Myös yhteiskunnan hierarkisuus näkyy Juhanin kuvauksessa. Ylempään yhteiskuntaluokkaan suhtaudutaan naureskellen, jopa pilkallisesti, tai ainakin ihmetellen: ”Vaunuissa istuu sen viiksinaamaisia narreja, istuu tyttöjä kuin posliinivauvoja [– –]”. Juhani hämmästelee kaupunkilaisnaisten kelmeää ihoa ja miesten monokkeleita:

JUHANI. [– –] Jesta ja varjele! sieltähän [sic] nyt hipsuttelee esiin kultahöyhenissä oikein aika vekama mamsselli tai röökinä tai mitä hän lie. Kas hänen kaulaansa! Valkea kuin rieskamaito, poski ruttopunainen, ja silmät palaa hänen päässään kuin päiväpaisteessa kaksi roviotulta, koska häntä vastaan käy oikea kekkale mieheksi, hatussa, kiiltomustassa hännystakissa, ja tirkist... – no vie sinun pirkele itseäskin! – Tirkistelee läpi nelikulmaisen lasin, joka välkkyy vekkulin vasemmalla silmällä. (Seitsemän veljestä, s. 131)

Yllä olevasta katkelmasta käy myös ilmi se kerronnan piirre, että lukijan on vuoropuhelusta pääteltävä rivien välistä varsinainen toiminta: voimme vain arvailla, mille Juhani yhtäkkiä kiroilee.

Itse Turun kaupunkia Juhani ei kuvaa, vaan kertoo ainoastaan kokemuksistaan kaupunkilaisista. Toinen viittaus Turkuun löytyy humalaisen Laurin saarnasta hiidenkivellä kahdeksannessa luvussa. Myös muita suomalaisia kaupunkeja mainitaan:

LAURI. [– –] Lauluni remahti, akkunat säpäleiksi sälähti, ja siitäpä liikkeille Tampereen poroporvarit kaikki. Mutta minä, aina lysti-poika, minä viitenä vilkkasin pitkin rantaa, heille potkasin vasten kuonoa soraa ja santaa. Tulin siitä Poriin, pantiin pärekoriin ja vedettiin pitkin torii; tulin Uuteenkaupunkiin, siellä akkunasta haukuttiin; tulin Turkuun, pistettiin puukko kurkkuun. Tulinpa lopulta Aningaisten kadun haaraan ja siellä kohtasin viisi nokkelata naaraa. [– –] (Seitsemän veljestä, s. 219)

Vaikka Lauri mainitsee oikein nimeltä Turun keskustassa sijaitsevan Aninkaistenkadun, sen enemmin ei itse kaupunkia kuvailla. Lukijalle ei myöskään selviä, onko Lauri itse koskaan käynyt Turussa.

Helsinki mainitaan samassa päihtyneen Laurin värssyssä. Myöhemmin, yhdennessätoista luvussa, Timo käyttää pääkaupungin nimeä kirosanana: ”Älä helsingissä!” (Seitsemän veljestä, s. 293) Kirosanana Kivi on kirjoittanut Helsingin pienellä alkukirjaimella.

Samoin yhdennessätoista luvussa veljekset pohtivat pakenevansa maasta:

SIMEONI. Suomesta pois, paimeniksi Inkerinmaalle!
TIMO. Tai portinvartijoiksi Pietarin kaupunkiin.
AAPO. Kovin vähäpätöiset keinot.
EERO. Merelle vesiä viiltämään kuin uhkea enomme ennen! Jos siirrymme kerran Suomen rannalta, olemme kruunun kourista vapaat, ja koetamme kohden Engelsmannia; hänenpä laivansa mastossa maksaa mies.
AAPO. Sitä neuvoa käskee vähän perustella.
TUOMAS. Olispa tuo ehkä jotain, mutta muistakaat: ennenkuin ehdimme Suomen rantaan, niin onpa kaiketi kourissamme kruunun kihlakalut.
TIMO. Ohhoo! jos heltimmekin eheillä nahoilla Suomesta, niin koskapa olisimme Enklannissa? Onpa sinne miljuunia ja tuhannen miljuuniakin peninkulmia. Ohhoo! (Seitsemän veljestä, s. 294)

Matkan pituudesta Timo erehtyy hieman. 1800-luvun Suomessa peninkulma oli noin 10 kilometriä, eli Timon mukaan etäisyys eteläisestä Hämeestä Englantiin olisi 10 miljoonaa – 10 miljardia kilometriä. Todellisuudessa matka on vain reilut 1800 kilometriä.

Kaiken kaikkiaan Seitsemän veljestä on yllättävänkin hyvin aikaa kestänyt romaani ja äärimmäisen nautittava lukukokemus jokaiselle.

5/5