Kjell Westö: Kangastus 38

Kangastus 38 on ihastuttavaan ja kauhistuttavaan 30-luvun Helsinkiin sijoittuva elokuvamainen draama, joka nostaa keskusteluun tärkeitä ja kivuliaita asioita Suomen historiasta.

Kuva: Otava

Westö, Kjell: Hägring 38
Otava, 2013. 334 s.
kieli: ruotsi
käännökset: suomi


Kjell Westö on tunnettu helppolukuisesta historiallisesta draamasta, eikä Kangastus 38 poikkea kuviosta. Tapahtumapaikkana on vuoden 1938 Helsinki, mutta tapahtumien juuret juontavat vuosikymmenien taakse. Kahdenkymmenen vuoden takaisen sisällissodan arvet eivät ole vielä umpeutuneet.

Keskushenkilöinä ovat konttoristi Matilda Wiik ja tämän työnantaja, asianajaja Claes Thune. Wiik on tapahtumien motivaattori ja hänen kohtalonsa ympärille kaikki romaanin tapahtumat kietoutuvat alkulehdiltä lähtien. Työväenluokkainen Wiik on ollut sisällissodan mainingeissa valkoisten vankina tuhoamisleirillä, mikä on jättänyt ihmiseen jälkensä. Hän elää yksinkertaista elämää, elää yksikseen ja vapaa-ajallaan käy elokuvissa tai tapaa silloin tällöin ystäviään. Pahimmat traumat Wiikiin on jättänyt kuolemanleirin upseeristoon kuulunut Kapteeni, jonka hän kohtaa nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Thune tuntuu olevan mukana lähinnä näkökulmahenkilönä. Kuvitellun keskivertolukijan on helppo samaistua häneen: hän on keski-ikäinen valkoinen mies; keskiluokkainen, muttei rikas; liberaali, mutta rajansa kaikella. Thune kauhistelee punaisten kohtelua sodan jälkeen ja paheksuu Hitleriä. Hän on eräänlainen akuankkahahmo, epäonnistuja: asianajotoimisto ei menesty odotetusti, vaimo karkasi Thunen parhaan ystävän matkaan ja kaiken huipuksi Thunen penistä kuvaillaan pieneksi. Monin tavoin samastuttava hahmo oletetulle keskiverrolle nykylukijalle siis.

Toisaalta Thune on Wiikin lopullisen kohtalon kannalta oleellinen. Wiik hakeutuu Thunelle töihin, koska tietää tapaavansa Kapteenin hänen kauttaan. Suurissa tapahtumissa Thunen kohtalo on kuitenkin jäädä statistiksi. Sekin saattaa osaltaan lisätä samastuttavuutta: suurissa maailmantapahtumissa yksittäinen ihminen on voimaton. Vuonna 1938 maailmalla oli tapahtumassa erityisen suuria.

Thunen ja tämän ystävien muodostaman Keskiviikkokerhon keskustelujen kautta lukija pääsee pohtimaan ajan ajatusmaailmaa. Miten ihmeessä fasismi ja juutalaisvainot saattoivat saada kannatusta? Ajan henki selittää paljon. Thune on omana aikanaan radikaalin liberaali, mutta nykynäkökulmasta rasisti ja homofobi. Jokainen on aikansa lapsi.

Juoni on mukaansatempaava ja hieman dekkarimainen, romaanin lukee nopeasti. Tyyli on pääosin vanhan ajan tunnelmaan sopivaa, mutta itseäni ihmetytti lukiessa esimerkiksi joidenkin mieshahmojen penisten yksityiskohtainen kuvailu. 1930-luvun Helsingissä on silti ihana tallustaa Westön tahdissa, kulkea kaupungin katuja pitkin ja kuunnella raitiovaunujen kirskettä. Kuvaukseltaan teos onkin monin kohdin elokuvamainen, ja elokuvat ovat yksi romaanin sisäisiä toistuvia motiiveja. Teoksen sisäkannessa romaania kuvaillaankin "film noir -henkiseksi draamaksi". Liisa Ryömän suomennos on pääosin erittäin taidokasta ja tavoittaa Westön vanhan ajan tunnelman.

Romaanin suurimmat oivallukset tulevat Suomen vuoden 1918 tapahtumien käsittelyssä. Virallisessa historiankirjoituksessa sisällissota päättyi keväällä 1918 ja talvisotaan kävi yhtenäinen kansa. Kangastuksessa Westö tuo esiin sen näkökulman, että verinen veljessota varmasti vaikutti ihmisten mieliin vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Toisen maailmansodan aikaisia kauheita tekoja Saksassa ja Venäjällä on helppo paheksua, jos ei tiedä, että myös koti-Suomessa on tapahtunut aivan samanlaista. Juutalaisia on vainottu ja sodan häviäjiä kohdeltu kuin eläimiä meilläkin.

Kangastus 38 on toinen Suomen ehdokas Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Teos on mukava lukea ja tuo esille tärkeitä asioita Pohjoismaiden historiasta, joten tähän mennessä lukemistani teoksista pidän sitä vahvana ehdokkaana palkinnon saajaksi.

Kalvavasta vaarantunteesta huolimatta Matilda päätti mennä puolitiehen vastaan. Hän sanoi niin tyynellä ja vivahteettomalla äänellä kuin pystyi:
    Jos kerron että olen nähnyt, miten mies kumartui noukkimaan tupakantumppia maasta ja sai kuulan päähänsä niin että kallosta jäi vain puolet, ja aivot valuivat kuin harmaa kaurapuuro varaston seinää alas? Jos kerron että näin miten lapsi syntyi likaiselle betonilattialle ja kuoli ja miten se heitettiin parin tunnin päästä kuormalavalle kuin halko? Lakkaatteko sitten kyselemästä?
    Hänen sanansa saivat Thunen hätkähtämään, ja hätkähdys teki kipeää myös kylkiluissa, hänen kasvonsa vääntyivät. Mutta Matilda näki myös toisenlaisen tuskan: sanat olivat osuneet maaliin. Hän näki Thunen silmissä pakokauhua ja inhoa, ja hän arvasi että miehen aivot työskentelivät ylikierroksilla, jotta sanat eivät muuttuisi kuviksi ja jotta ei tarvitsisi ymmärtää että se oli tapahtunut täällä, juuri täällä, hänen omassa maassaan vain muutaman peninkulman päässä Helsingistä, hänen kauniista kotikaupungistaan. (Kangastus 38, s. 296–7, suom. Liisa Ryömä)

Ina Lange: "Huonompaa väkeä"

Ina Lange: "Huonompaa väkeä"
Alkuteos: "Sämre folk", 1885 (nimimerkillä Daniel Sten)
Suomennos: Ulla Hänninen, 2010
Faros-kustannus Oy, Turku
234 s., sisältää Päivi Lappalaisen jälkisanat

Ina Langen nyt ensi kertaa suomeksi ilmestynyt pääteos koukuttaa erityisesti ajankuvallaan ja henkilökuvauksellaan sekä luokkayhteiskunnan arkea kipakasti ironisoivalla huumorillaan.

Kuva: Faros

Ina Lange, joka julkaisi kirjallisen tuotantonsa pääasiassa nimimerkillä Daniel Sten, on pitkään ollut unohdettu suomalainen klassikkokirjailija. Nykyaikainen, pääasiassa feministinen kirjallisuudentutkimus on viime vuosina löytänyt Langen uudelleen, ja vuonna 2010 saatiin vihdoin julkaistua ensi kertaa suomeksi Langen pääteos, romaani "Sämre folk".

Realismin tai naturalismin tyylisuuntiin kuuluva "Huonompaa väkeä" kertoo Lauttasaaressa, syrjäisessä korpisaaressa Helsingin edustalla, asuvan Kaisan ja hänen kahden lapsensa tarinan. Romaani on jaettu kolmeen osaan, jotka kertovat äidin, pojan ja tyttären tarinan, mutta tyttären, Nadjan, tarina nousee pääosaan ja vie yli kolme neljäsosaa romaanin pituudesta.

Lian ja puhtauden vastakohtaisuus on teoksen läpi kantavia motiiveja. Kaisan ensimmäinen puoliso on likaisuudestaan tunnettu suutari, jota Kaisa yrittää saada puhtaaksi. Toinen puoliso taas on Kaisaa itseäänkin tarkempi puhtaudesta. Puhtauden ja lian vastakohtaisuus peilautuu myös niin kaupungin ja maaseudun kuin eri yhteiskuntaluokkienkin väliseen vastakkainasetteluun.

Luokkaero on teoksessa merkittävä, mihin viittaa jo romaanin nimi. Lukija herääkin helposti pohtimaan, tarkoitetaanko "huonommalla väellä" alhaisinta työtätekevää luokkaa vai kenties sittenkin herraluokkaa, jonka pöyhkeilevä elämäntapa esitetään paikoin falskina ja ylimielisenä. Myös naiset ja miehet asetetaan vastakkain: nainen on täysin miehen armoilla, miehen tulee kouluttaa nainen tavoille eikä nainen saa itse päättää omasta elämästään. Myös taiteilijuus problematisoidaan: Kaisa haluaa kieltää lapsiltaan musisoinnin, sillä soitto ja laulu johdattaa Kaisan mielestä ihmisen turmioon. Näin myös lopulta käy, kun viulunsoittoa harrastava Veli-poika menettää kätensä, joutuu kadulle ja kuolee nuorena, ja laulua ja teatteria esittävä Nadja-tytär ajautuu päihteidenkäyttöön ja seksuaaliseen kevytmielisyyteen, mikä lopulta tuhoaa hänen uransa ja sitä kautta elämänsä. Vain taiteista pidättäytyvä Kaisa-äiti elää pitkän ja rauhallisen elämän Lauttasaaressa lähinnä siivoten, mutta taiteilun vuoksi hänen lapsensa aiheuttavat hänelle surua ja murhetta ja vaikuttavat Jumalan rangaistuksilta.

Mielenkiintoinen on porvarisluokkaan kuuluvan Adolfin hahmo. Adolf kuvataan "naismaisena" eikä hän ole kiinnostunut naimisiin menemisestä vaan pikemminkin sisustamisesta, vaatteista ja ihonhoidosta. Toisaalta ei kuitenkaan anneta konkreettisia viitteitä siitä, että Adolf olisi sen kiinnostuneempi sukupuolisuhteista miestenkään kanssa.

Tapahtumapaikkana on pitkälti Lauttasaaren Torpparimäki, jossa Kaisa asuu ja Veli ja Nadja viettävät lapsuutensa. Nadjan aikuistuttua tapahtumat siirtyvät ensin Helsinkiin ja sitten Pietariin. Loppupuolella käydään myös Moskovassa. Pietaria kuvataan siistinä ja sivistyneenä suurkaupunkina, kun taas Moskova on ahdistava ja likainen. Pietarissa liikutaan yläluokkaisissa, suomen- ja ruotsinkielisissä piireissä, kun taas Moskovassa kuvatut henkilöt ovat alhaista, venäjää puhuvaa katusakkia. Kaupunkien välillä liikutaan junalla.

Ulla Hännisen suomennos on mainio. Vanhan ajan tunnelma on aistittavissa, mutta teksti on kuitenkin nykylukijalle helppolukuista nykykieltä. Joissakin repliikeissä käytetty puhekieltä jäljittelevä tyyli tuntui teennäiseltä. Ruotsinkielistä alkuteosta en saanut mistään käsiini, joten en ole voinut verrata siihen. Joka tapauksessa on hienoa ja peräti kulttuuriteko, että tällainen klassikkoromaani (ja hyvä kirja!) on saatu vihdoin suomennettua. Juoni koukuttaa, hahmojen, ajan ja paikan kuvaus on tenhoavaa ja ironinen huumori peräti naurattaa.

5/5