Kjell Westö: Kangastus 38

Kangastus 38 on ihastuttavaan ja kauhistuttavaan 30-luvun Helsinkiin sijoittuva elokuvamainen draama, joka nostaa keskusteluun tärkeitä ja kivuliaita asioita Suomen historiasta.

Kuva: Otava

Westö, Kjell: Hägring 38
Otava, 2013. 334 s.
kieli: ruotsi
käännökset: suomi


Kjell Westö on tunnettu helppolukuisesta historiallisesta draamasta, eikä Kangastus 38 poikkea kuviosta. Tapahtumapaikkana on vuoden 1938 Helsinki, mutta tapahtumien juuret juontavat vuosikymmenien taakse. Kahdenkymmenen vuoden takaisen sisällissodan arvet eivät ole vielä umpeutuneet.

Keskushenkilöinä ovat konttoristi Matilda Wiik ja tämän työnantaja, asianajaja Claes Thune. Wiik on tapahtumien motivaattori ja hänen kohtalonsa ympärille kaikki romaanin tapahtumat kietoutuvat alkulehdiltä lähtien. Työväenluokkainen Wiik on ollut sisällissodan mainingeissa valkoisten vankina tuhoamisleirillä, mikä on jättänyt ihmiseen jälkensä. Hän elää yksinkertaista elämää, elää yksikseen ja vapaa-ajallaan käy elokuvissa tai tapaa silloin tällöin ystäviään. Pahimmat traumat Wiikiin on jättänyt kuolemanleirin upseeristoon kuulunut Kapteeni, jonka hän kohtaa nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin.

Thune tuntuu olevan mukana lähinnä näkökulmahenkilönä. Kuvitellun keskivertolukijan on helppo samaistua häneen: hän on keski-ikäinen valkoinen mies; keskiluokkainen, muttei rikas; liberaali, mutta rajansa kaikella. Thune kauhistelee punaisten kohtelua sodan jälkeen ja paheksuu Hitleriä. Hän on eräänlainen akuankkahahmo, epäonnistuja: asianajotoimisto ei menesty odotetusti, vaimo karkasi Thunen parhaan ystävän matkaan ja kaiken huipuksi Thunen penistä kuvaillaan pieneksi. Monin tavoin samastuttava hahmo oletetulle keskiverrolle nykylukijalle siis.

Toisaalta Thune on Wiikin lopullisen kohtalon kannalta oleellinen. Wiik hakeutuu Thunelle töihin, koska tietää tapaavansa Kapteenin hänen kauttaan. Suurissa tapahtumissa Thunen kohtalo on kuitenkin jäädä statistiksi. Sekin saattaa osaltaan lisätä samastuttavuutta: suurissa maailmantapahtumissa yksittäinen ihminen on voimaton. Vuonna 1938 maailmalla oli tapahtumassa erityisen suuria.

Thunen ja tämän ystävien muodostaman Keskiviikkokerhon keskustelujen kautta lukija pääsee pohtimaan ajan ajatusmaailmaa. Miten ihmeessä fasismi ja juutalaisvainot saattoivat saada kannatusta? Ajan henki selittää paljon. Thune on omana aikanaan radikaalin liberaali, mutta nykynäkökulmasta rasisti ja homofobi. Jokainen on aikansa lapsi.

Juoni on mukaansatempaava ja hieman dekkarimainen, romaanin lukee nopeasti. Tyyli on pääosin vanhan ajan tunnelmaan sopivaa, mutta itseäni ihmetytti lukiessa esimerkiksi joidenkin mieshahmojen penisten yksityiskohtainen kuvailu. 1930-luvun Helsingissä on silti ihana tallustaa Westön tahdissa, kulkea kaupungin katuja pitkin ja kuunnella raitiovaunujen kirskettä. Kuvaukseltaan teos onkin monin kohdin elokuvamainen, ja elokuvat ovat yksi romaanin sisäisiä toistuvia motiiveja. Teoksen sisäkannessa romaania kuvaillaankin "film noir -henkiseksi draamaksi". Liisa Ryömän suomennos on pääosin erittäin taidokasta ja tavoittaa Westön vanhan ajan tunnelman.

Romaanin suurimmat oivallukset tulevat Suomen vuoden 1918 tapahtumien käsittelyssä. Virallisessa historiankirjoituksessa sisällissota päättyi keväällä 1918 ja talvisotaan kävi yhtenäinen kansa. Kangastuksessa Westö tuo esiin sen näkökulman, että verinen veljessota varmasti vaikutti ihmisten mieliin vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Toisen maailmansodan aikaisia kauheita tekoja Saksassa ja Venäjällä on helppo paheksua, jos ei tiedä, että myös koti-Suomessa on tapahtunut aivan samanlaista. Juutalaisia on vainottu ja sodan häviäjiä kohdeltu kuin eläimiä meilläkin.

Kangastus 38 on toinen Suomen ehdokas Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Teos on mukava lukea ja tuo esille tärkeitä asioita Pohjoismaiden historiasta, joten tähän mennessä lukemistani teoksista pidän sitä vahvana ehdokkaana palkinnon saajaksi.

Kalvavasta vaarantunteesta huolimatta Matilda päätti mennä puolitiehen vastaan. Hän sanoi niin tyynellä ja vivahteettomalla äänellä kuin pystyi:
    Jos kerron että olen nähnyt, miten mies kumartui noukkimaan tupakantumppia maasta ja sai kuulan päähänsä niin että kallosta jäi vain puolet, ja aivot valuivat kuin harmaa kaurapuuro varaston seinää alas? Jos kerron että näin miten lapsi syntyi likaiselle betonilattialle ja kuoli ja miten se heitettiin parin tunnin päästä kuormalavalle kuin halko? Lakkaatteko sitten kyselemästä?
    Hänen sanansa saivat Thunen hätkähtämään, ja hätkähdys teki kipeää myös kylkiluissa, hänen kasvonsa vääntyivät. Mutta Matilda näki myös toisenlaisen tuskan: sanat olivat osuneet maaliin. Hän näki Thunen silmissä pakokauhua ja inhoa, ja hän arvasi että miehen aivot työskentelivät ylikierroksilla, jotta sanat eivät muuttuisi kuviksi ja jotta ei tarvitsisi ymmärtää että se oli tapahtunut täällä, juuri täällä, hänen omassa maassaan vain muutaman peninkulman päässä Helsingistä, hänen kauniista kotikaupungistaan. (Kangastus 38, s. 296–7, suom. Liisa Ryömä)

Volter Kilpi: I salen på Alastalo

Alastalon salissa är den modernistiska finska litteraturens stjärna från 1933. Mammutromanen är känd för sitt magiska språk och sina minimala händelser och långsamhet.

Bild: Elisa Kirja

Kilpi, Volter: Alastalon salissa. Kuvaus saaristosta.

Otava, 1933. 726 s (gratis e-bok av Elisa Kirja)

språk: finska

översättelser: svenska (I salen på Alastalo - en skärgårdsskildring, bok 1–2, 1997, av Thomas Warburton)

Alastalon salissa (1933, I salen på Alastalo 1997) är ett mästerverk i finsk skönlitteratur och en av de mest fantasifulla, kreativa och anarkistiska romaner någonsin skriven på finska. Romanen har jämförts med till exempel James Joyces och Marcel Proust med sitt stream-of-consciousness-aktiga berättande men det är något helt unikt i Kilpis text som man inte ofta möter i världslitteraturen.

Tegelstensromane iscensätter sig i ett enda rum och det går bara några få timmar i de över 700 sidorna. Den konkreta handlingen handlar om ett möte mellan husägare i trakten där de diskuterar om att bygga en ny båt. Det mest intressanta är först och främst Kilpis språk som ofta beskrivs som magiskt. Meningarna kan var väldigt långa och berättaren kan dyka in i en persons tankegång så djupt att både läsaren och berättaren glömmer den själva huvudhandlingen. Ofta är det också fråga om sidoberättelser, som männen i salen antingen berättar för varandra eller tänker berätta men gör det till slut inte. Den bäst kända berättelsen, nästan en egen novell inom romanen, är berättelsen om handelsbåten Albatross i kapitel 13.

Handlingen sker på hösten 1864 medan Krimkriget pågår också nära Ålands kuster i Östersjön. Geografiskt är läsaren i Gustavs i Egentliga Finland och det syns i språket: det finns många drag som är typiska för västfinska dialekter och många svenska lånord. Det är också många ord som Kilpi antagligen har hittat själv på eller använder på ett innovativt sätt.

Romanen präglas av en viss typ av anarkistisk humor. Det är inte oftast fråga om enskilda skämt utan humorn är så genomgående att hela romanen är nästan en stor vits. Långsamhet är en viktig del av humorn: i kapitel 3 tar det över 60 sidor då en av männen står framför piphyllan och övervägar vilken pipa han ska plocka ut. Författaren beskriver kapitel 6 som "ett kapitel som man väl utan svårighet kan hoppa över, eftersom det inte händer mer i det än i de andra". I den undertexten kommer fram självironin som är en vanlig medel för Kilpis humor.

Alastalon salissa är definitivt inte någon actionthriller men man kan väldigt bra läsa den som en psykologisk roman. Det som är viktigt syns inte utanför personernas egna tankar. Ofta handlar det om makt. Varför är några husägare mer prestigefulla än de andra och hur kommer det fram? Varför är det självklart för alla att just Langholma ska sitta i gungstolen mitt i salen och varför väljer Härkäniemi just den pipan han tar och inte den pipa som han tycker är finast?

Alastalon salissa är en ofta glömd pärla i nordisk skönlitteratur och ett konstverk utan like i det finländska 1900-talet. Romanen är inte lätt att läsa ens för en van läsare, men den ger en definitivt väldigt mycket när man kommer i gång.

Thomas Warburton har gjort ett enormt jobb och lyckats fånga originalverkets anda i sin svenska översättning.

Minä uskon, että minä pitäisin komeana katseltavana, kun minä näkisin tämän kapistuksen [piipun] maaherran suupielessä; on muhkeata, kun muhkean miehen rintapielillä on muhkea piippu ja juhlallisen miehen suu päästelee juhlallisen piipun takaa juhlallista puhetta tai juhlallista savua, kuinka on suupalan vuoro torkottaa parrassa tai parran vieressä. Jos minäkin olisin isompi herra ja minulla olisivat rovastin tohvelit jalassa, niin kukaties sopisi minunkin suuhuni silloin tuonmittainen piippu, mutta ei silloinkaan tuonhelminen. Minulla on se ajatus, niinkuin äskenkin ajattelin, että piipun pitää olla muhkean, se saa mielellään olla yhtä muhkea kuin mieskin, joka sitä polttaa, on mukavaakin katsella, kun on muhkea piippu muhkeassa leukapielessä, mutta piippu on piippu ja mies mies, eikä piippu kernaasti saa olla miestä mokomampi. (Alastalon salissa, s. 48–49)

Jag tror jag skulle finna det ståtligt att skåda om jag fick se detta donet [pipa] i mun på landshövdingen; det ser pampigt ut när en pampig karl har en pampig pipa utmed bringan och en högtidlig karamun ger ifrån sig högtidliga ord eller högtidlig rök bak en högtidlig pipa, allt eftersom munstycket står i tur att peka inåt skägget eller bredvid det. Om jag var en större herrkarl och hade prosttofflor på fötterna, så vem vet om inte en pipa av den längden kunde passa i mun på mig med, fast inte ens då med den pärlstickningen. Jag tänker som så, liksom jag gjorde nyss, att en pipa ska vara pampig, den får gärna vara lika pampig som karln som röker den, det till och med är trevlligt att skåda en pampig pipa i en pampig käft, men en pipa är en pipa i alla fall och en karl en karl, och pipan får ogärna vara förmer än karln. (I salen på Alastalo, bok 1, s. 66–67, övers. av Thomas Warburton)