Kielen juhlaa jouluisessa Tukholmassa

Kuva: Raben&Sjögren

Åke Holmberg: Ture Sventon i Stockholm (1954)
Kuvitus: Sven Hemmel
Rabén&Sjögren, 128 s.

I Sventons väntrum var det som vanligt ovanligt mycket folk. Juvelerare Eriksson satt i en soffa med påsen i knäet och väntade. Han satt mellan en äldre fru som hade förlorat sin våning och en välbärgad medelålders man som på ett oförklarigt sätt hade förlorat sin fästmo som han ändå hade varit förlovat med i hela tio år.
    Fröken Jansson, Sventons sekreterare, släppte in den ena efter den andra i privatdetektivens rum och släppte ut lika många. Till slut blev det juvelerarens tur att stiga in.
    "Sventon", sa Sventon.
    "Mitt namn", sa juvelerare Eriksson, "är Eriksson."

(Ture Sventon i Stockholm, s. 48)

Vauhdikas mutta kiltti lastendekkari Ture Sventon i Stockholm ihastuttaa erityisesti hulvattomalla kielellään ja kauniilla kaupunkikuvauksellaan jouluisesta Tukholmasta.

Lastenkirjallisuus on parhaimmillaan riemastuttavaa. Lapsille kirjoitettaessa käytetään usein mielikuvituksekkaampaa kieltä kuin aikuisille, eikä juonta ole kahlittu ankean realismin tiukkapipoisiin vaatimuksiin. Uusin suosikkini – joskin vanha klassikko – on Åke Holmbergin Ture Sventon i Stockholm (1954), jossa sherlockmainen yksityisetsivä ratkoo rikoksia jouluisessa Tukholmassa.

Tukholman kultasepät ovat ymmällään ja peloissaan, kun salaperäinen rikollisliiga on onnistunut vohkimaan massoittain hopeaesineitä suoraan liikkeiden hyllyiltä, omia avaimia käyttäen. Kun sitten kultaseppä Erikssonin kotoa Tomtebogatanilta löytyy ensin salaperäiset jalanjäljlet lattialta ja kaiken huipuksi kumma hattu keittiön tuolilta, muu ei auta kuin kutsua hätiin kuuluisa etsivä Ture Sventon. Jouluaatto tai ei, rikolliset on napattava.

Synkistelevien nykydekkareiden keskellä on ilahduttavaa lukea rikosromaani, jossa ketään ei surmata eikä paloitella. Leppoisa, jopa hilpeä tunnelma kantaa läpi teoksen, eikä lukija joudu missään vaiheessa pelkäämään, sillä kertoja onnistuu kyllä vakuuttamaan, ettei vaaraa ole. Ture Sventon jos kuka tietää kyllä, mitä tekee.

Sventonin hahmo sinänsä ei ole erityisen mielenkiintoinen, eikä hänestä juuri mitään kerrotakaan. Etsivä muistuttaa Sherlock Holmesia jopa ulkonäöltään Sven Hemmelin ihastuttavassa kuvituksessa. Myös muut hahmot – Erikssonin perhe ja pari rikollista – jäävät melko karikatyyrimäisiksi. Lastenkirjallisuudelle tyypillisesti keskeisessä osassa rikoksen ratkeamisessa ovat Erikssonin kaksi lasta.

Hahmoista mieleenjäävimpiä ovat pari sivuhahmoa, erityisesti Ture Sventonin arabialainen ystävä herra Omar ylihuoliteltuine puheenparsineen. Keskeisessä osassa on myös itse Tukholman kaupunki, sen kadut, ihmiset, raitiovaunut ja jopa viemärit. Jouluinen, luminen kaupunki on kaunis ja elävä, vaikkakin rikos synkentää sen tenhoa:

De for Vasagatan fram, och sedan såg de Strömmen och Stadshuset och Slottet i månsken. Ingenting är vackrare, men Sventon och Omar satt på helspänn och kunde inte tillgodogöra sig utsikten från trean. – –
    Man skramlade genom Gamla stan och sedan var man vid Slussen. Trean fortsatte och Svante halvsov. Nu åkte man upp på Söder.
    Ingenting kan vara tristare än att åka spårvagn på julafton. Hur vackert månskenet än är, sett genom treans fönster, vill man inte gärna sitta länge i en spårvagn på julafton. Gärna dagen före eller möjligen på juldagen. Men inte på julafton. Det är svårt att säga vad det beror på, men ingen människa vill åka spårvagn på julafton.

(Ture Sventon i Stockholm, s. 91)

Ture Sventon i Stockholm on erinomaista luettavaa erityisesti ihastuttavan kielen ja runsaan mielikuvituksen käyttönsä ansiosta. Teos on myös erinomainen kuvaus 1950-luvun Tukholmasta, mikä tuo kaupunkia tunteville oman erityisen lisäkivansa. Teos on ilmestynyt myös Eila Kivikk'ahon suomentamana vuonna 1970 nimellä Hauskaa joulua, Totte Svensson. Ruotsiksi se on ihastuttanut jo useiden sukupolvien ajan, ja siitä otettiin vuonna 2011 kuudes painos.

5/5

Jukolan miesten maailma

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870)
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2. painos (2000; sarjan 1. painos 1997)
427 s., sisältää Yrjö Varpion johdannon ja aikalaisarvosteluja

Tiivistelmä: Seitsemän veljestä on erinomainen romaani seitsemästä miehestä, jotka muodostuvat omiksi, mielenkiintoisiksi persoonikseen taitavan ja erityislaatuisen kerrontatavan avulla. Naisia teoksessa ei juuri ole. Oma huomioni kiinnittyi tällä kertaa erityisesti veljesten kertomuksiin ulkomaailmasta, kuten Juhanin Turun-retkeen.

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (1870) on suomalaisen kirjallisuuden perusteoksia ja ensimmäisiä suomeksi kirjoitettuja romaaneja. Ensimmäisyytensä lisäksi teos ansaitsee kiistämättömän klassikon tittelinsä myös olemalla erinomaisesti kirjoitettu, monipolvinen, aikaa kestävä teos.

Teos kertoo nimensä mukaisesti seitsemästä veljeksestä, jotka yhdessä muodostavat ikään kuin romaanin kollektiivisen päähenkilön: veljekset ovat erottamaton joukko, jotka romaanin kuluessa vain harvoin esiintyvät yksin, erossa toisistaan. Tästä huolimatta jokainen veljes on oma erityislaatuinen persoonansa ja jokaisen erilainen luonne ja ajatusmaailma tulee lukijalle tutuksi.

Teos kertoo veljesten tarinan lapsuudesta aivan kunkin veljen vanhuuteen saakka, mutta varsinainen juoni kertoo muutamasta vuodesta veljesten elämässä. Orvoiksi jääneet veljet asuvat nuorina aikuisina Jukolan talossa, mutta päättävät vuokrata talonsa pois kymmeneksi vuodeksi ja asettua Impivaaran korpeen, jonne he rakentavat uuden talon ja elävät lähinnä metsästäen. Elämää Impivaarassa kuvaillaan muutaman vuoden ajan, jonka jälkeen harpataan Jukolaan paluuseen kymmenvuotisen vuokrasopimuksen päätyttyä. Veljesten palaamista ja sen kunniaksi vietettävää juhlaa kuvataan yhden päivän ajan, jonka jälkeen romaanin viimeisessä luvussa kerrotaan erikseen kunkin veljen myöhemmistä elämänvaiheista.

Kertomusten juhlaa

Kerronnallisesti veljesten edesottamuksia kuvataan pitkälti yksinomaan vuoropuheluna. Johtolauseita ei ole, vaan puhuja ilmaistaan näytelmänomaisesti vain antamalla kulloisenkin puhujan nimi. Tämä tyylikeino luo kerrontaan oman kiinnostavan sävynsä: lukijalle ei suoraan kerrota, mitä dialogin aikana tapahtuu, vaan hänen on pääteltävä se rivien välistä.

Suorasanaistakin kerrontaa on, ja kertojalla onkin oma, vahva kertojanääni. Paikoin kertoja puhuttelee lukijaa. Romaanin alussa kertoja kertoo lukijalle alkavansa kertoa tarinaa seitsemästä veljeksestä ja lopussa toteaa kertoneensa sen. Samalla kaavalla kerrotaan tarinoita myös teoksen keskellä. Juonen sisäisiä, näennäisen irrallisia tarinoita onkin useita ja pitkin romaania. Usein tarinoita kertoo veljeksistä Aapo tai eri sivuhahmot, kuten seitsemännessä luvussa Taula-Matti, jonka tarinat päättyvät aina sanoihin ”ja sitten me ryypättiin”. Kiinnostavasti seitsemännen luvun alussa romaanin kertoja kertoo alkavansa kertoa tarinaa Taula-Matista, joka kertoo veljeksille tarinoita: ”Mutta mielinpä nyt kertoa vanhasta Taula-Matista, veljesten ainoasta ystävästä täällä metsissä.” (Seitsemän veljestä, s. 177)

Naisnäkökulmia?

Seitsemän veljestä on varmasti yksi tutkituimmista ja tulkituimmista suomalaisista kirjoista, mutta sen verran rikas teos on kyseessä, että uusia näkökulmia löytyy jokaisella lukukerralla.

Feministilukija huomaa nopeasti, ettei romaanissa ole juuri lainkaan naishahmoja – Seitsemän veljestä onkin hyvin miehinen kirja. Teoksen voi nähdä eräänlaisena kasvukertomuksena: kun villi, öykkäröivä miesjoukko saavuttaa yhteyskuntakelpoisuuden ja oppii lukemaan, heti ensimmäisenä iltana sivistyksen pariin palaamisen jälkeen miehistä vanhin saa muitta mutkitta palkinnoksi naisen, Männistön Venlan. Juhanin ei tarvitse tehdä elettäkään, vaan Venlan äiti tulee oikein tarjoamaan hänelle tytärtään kuin hopeatarjottimella.

Toisaalta Venlan tarinaa emme tiedä. Hänhän saa myös Juhanin yhtä lailla hopeatarjottimella: Venlan äidin tarvitsee vain vähän vihjata, ja heti Juhani tulee kosimaan. Ties mitä seikkailuita Venla onkaan veljesten kymmenen Impivaaran-vuoden aikana kokenut, ja nyt saa heti palkinnoksi kunnon miehen. Varsinaisesti romaanin teksti ei kuitenkaan anna vihjeitä tällaisen feministisen tulkinnan suuntaan, vaan siinä olemme täysin lukijan mielikuvituksen varassa.

Hämeestä Turkuun ja maailmalle

Oma huomioni kiinnittyi tällä kertaa siihen, millainen maailmankuva teoksen henkilöillä on – miten kuvaillaan Toukolan kylän ulkopuolista maailmaa ja sen todellisia paikkoja.

Turussa asuvana minua ilahdutti lukea viidennen luvun lopulla (s. 131), miten Juhani intoutuu kertomaan matkastaan Turkuun, Viertolan kartanon härkiä ajamaan. Ikänsä maalla asunut nuori Juhani kertoo hämmentyneensä kaupungin vilinästä ja metelistä. Liikenne on kovaa: ”Tuolta jyrisee vaunut, täältä jyrisee vaunut [– –] ”. Myös yhteiskunnan hierarkisuus näkyy Juhanin kuvauksessa. Ylempään yhteiskuntaluokkaan suhtaudutaan naureskellen, jopa pilkallisesti, tai ainakin ihmetellen: ”Vaunuissa istuu sen viiksinaamaisia narreja, istuu tyttöjä kuin posliinivauvoja [– –]”. Juhani hämmästelee kaupunkilaisnaisten kelmeää ihoa ja miesten monokkeleita:

JUHANI. [– –] Jesta ja varjele! sieltähän [sic] nyt hipsuttelee esiin kultahöyhenissä oikein aika vekama mamsselli tai röökinä tai mitä hän lie. Kas hänen kaulaansa! Valkea kuin rieskamaito, poski ruttopunainen, ja silmät palaa hänen päässään kuin päiväpaisteessa kaksi roviotulta, koska häntä vastaan käy oikea kekkale mieheksi, hatussa, kiiltomustassa hännystakissa, ja tirkist... – no vie sinun pirkele itseäskin! – Tirkistelee läpi nelikulmaisen lasin, joka välkkyy vekkulin vasemmalla silmällä. (Seitsemän veljestä, s. 131)

Yllä olevasta katkelmasta käy myös ilmi se kerronnan piirre, että lukijan on vuoropuhelusta pääteltävä rivien välistä varsinainen toiminta: voimme vain arvailla, mille Juhani yhtäkkiä kiroilee.

Itse Turun kaupunkia Juhani ei kuvaa, vaan kertoo ainoastaan kokemuksistaan kaupunkilaisista. Toinen viittaus Turkuun löytyy humalaisen Laurin saarnasta hiidenkivellä kahdeksannessa luvussa. Myös muita suomalaisia kaupunkeja mainitaan:

LAURI. [– –] Lauluni remahti, akkunat säpäleiksi sälähti, ja siitäpä liikkeille Tampereen poroporvarit kaikki. Mutta minä, aina lysti-poika, minä viitenä vilkkasin pitkin rantaa, heille potkasin vasten kuonoa soraa ja santaa. Tulin siitä Poriin, pantiin pärekoriin ja vedettiin pitkin torii; tulin Uuteenkaupunkiin, siellä akkunasta haukuttiin; tulin Turkuun, pistettiin puukko kurkkuun. Tulinpa lopulta Aningaisten kadun haaraan ja siellä kohtasin viisi nokkelata naaraa. [– –] (Seitsemän veljestä, s. 219)

Vaikka Lauri mainitsee oikein nimeltä Turun keskustassa sijaitsevan Aninkaistenkadun, sen enemmin ei itse kaupunkia kuvailla. Lukijalle ei myöskään selviä, onko Lauri itse koskaan käynyt Turussa.

Helsinki mainitaan samassa päihtyneen Laurin värssyssä. Myöhemmin, yhdennessätoista luvussa, Timo käyttää pääkaupungin nimeä kirosanana: ”Älä helsingissä!” (Seitsemän veljestä, s. 293) Kirosanana Kivi on kirjoittanut Helsingin pienellä alkukirjaimella.

Samoin yhdennessätoista luvussa veljekset pohtivat pakenevansa maasta:

SIMEONI. Suomesta pois, paimeniksi Inkerinmaalle!
TIMO. Tai portinvartijoiksi Pietarin kaupunkiin.
AAPO. Kovin vähäpätöiset keinot.
EERO. Merelle vesiä viiltämään kuin uhkea enomme ennen! Jos siirrymme kerran Suomen rannalta, olemme kruunun kourista vapaat, ja koetamme kohden Engelsmannia; hänenpä laivansa mastossa maksaa mies.
AAPO. Sitä neuvoa käskee vähän perustella.
TUOMAS. Olispa tuo ehkä jotain, mutta muistakaat: ennenkuin ehdimme Suomen rantaan, niin onpa kaiketi kourissamme kruunun kihlakalut.
TIMO. Ohhoo! jos heltimmekin eheillä nahoilla Suomesta, niin koskapa olisimme Enklannissa? Onpa sinne miljuunia ja tuhannen miljuuniakin peninkulmia. Ohhoo! (Seitsemän veljestä, s. 294)

Matkan pituudesta Timo erehtyy hieman. 1800-luvun Suomessa peninkulma oli noin 10 kilometriä, eli Timon mukaan etäisyys eteläisestä Hämeestä Englantiin olisi 10 miljoonaa – 10 miljardia kilometriä. Todellisuudessa matka on vain reilut 1800 kilometriä.

Kaiken kaikkiaan Seitsemän veljestä on yllättävänkin hyvin aikaa kestänyt romaani ja äärimmäisen nautittava lukukokemus jokaiselle.

5/5