Nazister på Färöarna

Jógvan Isaksen: Blíð er summarnátt á Føroyalandi (1990)
Mentunargrunnur Studentafelagsins
263 s.
 

Teir kendu mítt navn, men tað var heldur ikki so løgið. Tá ið tú hevur sligið ein mann niður fleiri ferðir, roynt at brent hann inni og at sprongt hann í luftina, er tað ikki ov nógv kravt, at tú veit, hvør hann er.

(Blíð er summarnátt á Føroyalandi, sida 210)

Blíð er summarnátt á Føroyalandi med sina nazister på Färöarna är kanske inte den bästa detektivromanen i Norden men en utmärkt beskrivning av livet på de karga öarna mitt i Atlanten. Boken präglas av manlig humor, skön natur och en spännande och originell, dock lite förutsebar handling.

Jógvan Isaksens Blíð er summarnátt á Føroyalandi (1990) är en av de första kriminalromaner som är skriven på färöiska och vars handling faktiskt sker på Färöarna. Den är också den första i serien med huvudkaraktären Hannis Martinsson, färöisk journalist och amatördetektiv. Romanen har översatts till danska, tyska och isländska, men jag var modig och tog på mig det färöiskspråkiga originalet.

Journalisten Sonja Pætursdóttir dör plötsligt och snart därefter även hennes pojkvän Hugo. Polisen antar båda dog av en olycka och bryr sig inte starta rannsakningen, men som tur anländer den modige journalisten Hannis Martinsson på plats och börjar utreda fallet. Morden syns vara förknippade med den mysteriska båten "Eva" som har kommit hela vägen från Paraguay till Tórshavn och ingen vet varför. Sonja höll på att skriva en artikelserie om andra världskriget, så att kanske har båten "Eva" någonting att göra med det också?

Från en ganska tidig början blir det klart att det faktiskt är frågan om nazister på Färöarna. Själv blev jag lite överraskad när det kom fram: man brukar ju vanligtvis varna läsaren i bakpärmen om sådana här teman. En liten svastika i hörnet nästa gång?

Räknar man bort nazisterna är Isaksens roman en ganska traditionell kriminalgåta med en amatördetektiv som dricker och rökar och utnyttjar kvinnor. Alla aktiva karaktärer är män, de få kvinnor som finns med är sjuksköterskor eller sörjande änkor. "Hon var eitt av hesum konufólkunum, sum hata menn um dagin og droyma um teir um næturnar", beskriver jagberättaren Hannis en onamngiven sjuksköterska (s. 165). Den ända intressanta kvinnokaraktären är hjältejournalisten Sonja Pætursdóttir, som dock dör tyvärr redan på sida 6.

Boken är lättläst och handlingen går oftast smidigt framåt. Några ställen kunde vara lite intensivare – det framkommer till exempel en flera sidor lång klargörande av nazisternas historia i Tyskland som kanske inte skulle behöva vara så utförlig. Miljön på Färöarna beskriver Isaksen skönt – har man varit på Färöarna och särskilt i Tórshavn känner man säkert igen flera ställen. Läsaren kan också känna igen tiden då boken skrivits och handlingen låtsas ske: det är till exempel Gorbatjov på tv. Romanen präglas också av en varm och pojkaktig humor, som i citatet i början av denna text.

Isaksens roman är hela tiden medveten om sina färöiska rötter. Det finns flera citat av gamla färöiska kväden, d.v.s. episka dikter, och huvudkaraktären hamnar i likadana situationer som hjältar i kväden. Naturen på Färöarna spelar också en viktig roll. Läsaren blir även bekant med färöingarnas vardag med växlande väder, tv-kanal som inte sänds varje dag, de smala vägarna på landsbygden, den strikta alkoholpolitiken och kristendomens viktiga roll.

Allt i allt är Blíð er summarnátt á Føroyalandi en utmärkt inledning till de natursköna mysteriska öarna mitt i Atlanten. Romanen passar fint in i den nordiska kriminallitteraturens stora saga, men med sin ganska förutsebar – dock originell – handling kanske inte är dess allra mest strålande stjärna. Trots detta blev jag när jag läste boken i alla fall ännu mera förtjust i Färöarna.

Transpojan kipuvuodet

Marja Björk: Poika (2013)
Like Kustannus
215 s.

Kuva: Like

Tiivistelmä: Nuortenromaanimainen Poika kertoo tytöksi syntyneen Makken nuoruusvuosien kipuilusta matkalla kohti miestä. Transsukupuolisen elämä kuvataan moniongelmaiseksi ja kurjuudentäyteiseksi. Tiedostavasta aiheesta huolimatta romaanin sukupuolimaailma on tiukan kaksinapainen ja osin uusintaa vanhoja stereotypioita.

Marja Björkin romaani Poika kertoo transsukupuolisen Makken nuoruusvuosista ja kasvukivuista poikatytöstä mieheksi. Makken murrosikä on täynnä tuskaa ja kipuilua, joiden syistä pienin ei ole se, että tytön vartaloon syntynyt Makke kokee olevansa oikeasti poika ja muut eivät vain tajua sitä. Perinteiseen tytön rooliin Makkea yrittävät ujuttaa niin äiti, veli, mummo kuin koulukin.

Makken maailmassa sukupuoli on yksinkertainen asia. Sitä joko on poika tai tyttö eikä muita vaihtoehtoja ole. Pojat tappelevat, polttavat, vandalisoivat ja ties mitä, sellainen on Makkekin. Tytöt ovat hiljaa ja käyttävät hameita ja leikkivät nukeilla, mitä Makke ei voi käsittää. Pojat myös järjestään kiusaavat tyttöjä, mitä Makke ei oikeudenmukaisena sankarina siedä.

Makke tykkää tytöistä. Jo lapsena hän rakastuu naapurin Heidiin ja sepittää luokan tytöille rakkauskirjeitä, minkä opettaja kieltää, koska tyttö ei saa kirjoittaa rakkauskirjeitä tytöille. Ryhmätyössä Makke sitten laitetaankin poikien ryhmään, ja Makke arvelee opettajan tajunneen kirjeiden kirjoittelusta, että hän on poika. Yläasteella opettaja vihdoin jopa suostuu kutsumaan Makkea Makkeksi eikä Marioniksi.

Makken nuoruusvuodet ovat vaikeita, mutta olisi epäoikeudenmukaista panna kaikkea transsukupuolisuuden syyksi. Perheen isä kuolee Makken ja Aaron-veljen ollessa pieniä, joten lapset jäävät köyhälle yksinhuoltajaäidille. Juuri kun Makke on saanut koulusta ystäviä, perhe muuttaa äidin uuden miehen perässä toiselle paikkakunnalle. Uudessa koulussa Makke on aluksi yksinäinen ja päätyy sitten seuraan, jossa tavallista ajanvietettä ovat lintsaaminen, varastelu, juopottelu ja huumeet, myöhemmin kuvioihin tulevat graffitit. Impulsiivinen Makke päätyy usein nyrkkitappeluihin, joskus veljensäkin kanssa, ja kotona äitikin saa raivokohtauksia. Sakoista selvitään isäpuolen rahoilla. Ammattitaidottomiksi kuvatut sosiaaliviranomaiset eivät saa tapaamisessa selvitettyä edes syytä, miksi ovat kutsuneet Makken ja hänen äitinsä paikalle.

Naisia Makkella riittää. Ensimmäiset tissikosketukset hän kokee jo ala-asteella ja aloittaa seksin 16-vuotiaana. Tytöille hän on kuitenkin usein vajavainen, koska hänellä ei ole miehen sukuelimiä, ja riparilta napattu Jenni pettääkin häntä miesten kanssa. Erityisesti kirjan loppupuolella tyttöjen nimiä viuhuu.

Yllättävää oli parissa kohtaa yhtäkkinen rasismi. Somaleita hakataan ja somalit hakkaavat. Joku oli kuulemma hakattu vain siksi, että oli kävellyt Tallinnanaukiolla maahanmuuttajajoukon ohi. Makken mukaan niin päin Suomessa rasismia nimenomaan esiintyy, eikä suinkaan pelkästään niin päin kuin yleensä ajatellaan. Myös "mannet" hakkaavat ja ryöstelevät. Onko kyseessä yritys kuvata muka tavallisen ammattikoululaispojan ajatuksia, vai mistä on kyse?

Transsukupuolisen elämästä saadaan varsin raadollinen kuva. Kaikki tuntuu menevän pieleen ja kaiken syy on sukupuoli. Makke pohtii, että monet hänen tilanteessaan tappavat itsensä. Perheenjäsenet eivät ymmärrä eivätkä hyväksy. Unelmiensa naisen kanssa Makke jättää jutun sikseen, koska ei voi kertoa, ettei hänellä ole miehen sukuelimiä. Häpeä on vahvasti mukana.

Kukaan ei hyväksy myöskään homoseksuaalisuutta, silloin kun Makke ja hänen tyttöystävänsä näyttävät ulospäin lesboilta. Makke itsekin varoo visusti näyttämästä rekkalesbolta siilitukkineen tai homolta marikasseneen. Suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on hieman karua; se on vain kuin välivaihe matkalla kohti oikeata, hyväksyttyä heteroseksuaalisuutta. Transhoitoihin pääseminen ja "oikeaksi mieheksi muuttuminen" ovat käänteentekevä jumalihme, jonka jälkeen Makkesta tulee vihdoin kunniallinen hetero, ja naiset rakastavat seksiä hänen kanssaan ja perhekin alkaa hyväksyä.

On hienoa, että transsukupuolisuutta käsitellään, mutta tavallaan Poika kuitenkin uusintaa heteronormatiivista, kaksinapaista sukupuolidikotomiaa, jossa vaihtoehtoja on vain kaksi. Tytöt ja pojat ovat tietynlaisia (ja keskenään erilaisia), ja transsukupuolisenkin on oltava "oikeasti" jompaakumpaa. Tietyllä tavalla romaani solahtaa myös osaksi perinnettä, jossa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat hahmot kuvataan huonosti pärjäävinä ja heidän elämänsä on kurjaa, vaikka Pojan (yllätyksetön) loppu antaakin toivoa iloisemmasta tulevaisuudesta.

Makken unelmana on "tavallinen" elämä, vaimo ja kaksi lasta ja talo esikaupungissa, vaimo laittaa ruoan ja lauantaina käydään kaupassa. Makke kuitenkin "tajuaa, että tuskin saa unelmiensa elämää". Miksei voisi saada?

Ihmettelin myös, miksi Makke päättää hoitoihin päästyään ottaa eri nimen kuin mitä hän on käyttänyt vuosikaudet. Miksei pojan nimi voisi olla Makke?

Aihe on vaikea, mutta Björk onnistuu sen käsittelyssä melko kunnialla. Romaanina Poika on helppolukuinen, luin sen yhdeltä istumalta, ja muistuttaa tyyliltään ja rakenteeltaan nuortenkirjallisuutta, vaikkei sitä sellaiseksi kaiketi olekaan luokiteltu.

Färsaarten luonnon ja pienyhteisön armoilla

He∂in Brú: Vieremä (1989)
Sahlgrenin kustannusliike Oy, Otalampi, 128 s.
Valinnut ja fäärin kielestä suomentanut: Sirkku Koivu

Tiivistelmä: Lyhytproosakokoelma Vieremä kertoo hellän humoristisesti elämästä Färsaarilla, jossa elämän täyttävät karu luonto ja pienyhteisön arki, hyvässä ja pahassa.

He∂in Brú on Färsaarten arvostetuimpia kirjailijoita ja harvoja suomeksi käännettyjä. Brún lyhytproosasta koottu suomenkielinen kokoelma Vieremä (1989) kuvailee leppoisalla otteella elämää kaukaisilla saarilla karuissa luonnonolosuhteissa. Lukija pääsee tutustumaan färsaarelaisiin, lähinnä miehiin ja poikiin, ja saa aavistuksen sikäläisestä elämästä. Monet Brún käsittelemistä teemoista ovat ajattomia ja herättävät ajatuksia vielä nykypäivän Suomessakin.

Luonto on Brún novelleissa keskeinen, hallitseva elementti. Luonto määrittelee elämää Färsaarilla: kun on myrsky, kotisaarelta ei voi poistua, vaikka tarkoitus olisi ollut. Myös elämän edellytykset ovat luonnon ehdoilla: elanto saadaan linnuista, valaista, kalasta, lampaista, pelloilta. Ajallisesti novellit sijoittuvat viime vuosisadalle: ne on julkaistu alunperin vuosina 1936–1971. Nykyaika näkyy lähinnä moottoriveneiden kaltaisena teknologiana ja alkavana kaupungistumisena, mutta suurimmaksi osin elämä Färsaarilla on ollut täsmälleen samanlaista jo vuosisatoja.

Asukkaita Färsaarilla on joitakin kymmeniä tuhansia, ja suurin osa asuu kylissä, joissa voi olla asukkaita paristakymmenestä muutamaan sataan. Pari suurempaa kaupunkia, Tórshavn ja Klaksvik, mainitaan teoksessa vain pikaisesti. Novelli "Autio kylä" kuvaa nimenomaan kaupungistumista: pieni kylä, joka ennen vilisi elämää, on nyt autioitunut nuorten muutettua Klaksvikiin. Entisajan elämä esitetään jokseenkin ihannoivassa valossa. Kylässä sai olla oma herransa, sai tehdä töitä konkreettisesti omaksi hyväkseen omalla tilallaan eikä tarvinnut alistua toisten määräysvaltaan. Klaksvikissa elämä on levotonta ja stressaavaa, koko ajan on kiire ja vapaa-ajallakin pitää tehdä jotain ja nähdä ihmisiä.

Elämä pienyhteisössä ei kuitenkaan aina ole helppoa. Esimerkiksi "Tarina Niklas Nikláista" antaa karun kuvan kylän kyttäyskulttuurista: toinen toistaan kummallisemmat juorut leviävät kulovalkean tavoin, kun nimihenkilö alkaa käyttää uutta hattua. Eihän hän ennenkään ole pukeutumisellaan koreillut, on siinäkin olevinaan! Suoraan häneltä ei kuitenkaan voi kysyä, vaan asiaa pitää yrittää selvittää kiertoteitse. Lopussa juoruavat kyläläiset saavat kuitenkin nenilleen. Taiteen tekemistä pidetään hulluna, selviää tarinasta "Yksin Lítla Dímunilla". Asian kääntöpuolena yhteisö pitää jäsenistään myös huolen, kuten "Pitkän yön" lopussa.

Luonto osaa olla ihmistä kohtaan raaka. Tarinassa toisen perään nähdään ihmiskohtaloita, joissa on haaksirikkouduttu merillä, pudottu kalliolta tai jääty maanvieremän alle. Kuolema on luonnollinen osa elämää. Alituista pelkoa symboloivat peikot ja keijut, jotka pelottelevat öistä kulkijaa.

Brún kuvauksen kohteena on ennen kaikkea miesten maailma. Kaikkien novellien päähenkilönä, kuvauksen kohteena ja usein minäkertojana on mies. Osa novelleista on kuvattu lapsen (pojan) näkökulmasta. Naiset lähinnä vain mainitaan vaimona tai kälynä, joka tekee matkaan lähteville miehille eväitä.

Ajattomia teemoja ovat aikuistuminen, viattoman ja elämänjanoisen lapsuuden ihannointi ja kaipuu, elämän jatkuvuus ja menneisyyden ja nykypäivän liitto sukupolvien ketjun myötä, ihmiselämän turhuus luonnon mittakaavassa ja ihmisen ponnistelujen pienuus. Toisaalta kannustetaan myös yrittämään koko ajan uutta eikä pidä jäädä murehtimaan mennyttä, tai menneisyys voi tuhota ihmisen (esim. niminovelli "Vieremässä"). Nykypäivän länsimaalaisilla on paljon opittavaa färsaarelaisten luontosuhteesta: ihminen ei voi hallita luontoa, vaan luonto voi äkkiarvaamatta ja keveästi viedä ihmisen hengen. Ihmisen kaikki ravinto tulee luonnosta. Lammas on osattava surmata, jotta sen voisi syödä.

Brún kerronta on luontevaa ja mukaansatempaavaa. Sirkku Koivun käännös on mainio ja luontevaa suomea, mutta säilyttää silti färsaarelaisen tunnelman. Vähäpuheisuudessaan ja luontokeskeisyydessään färsaarelainen mielenmaisema tuntuu suomalaisesta tutulta, mutta äärimmäiset olosuhteet tuovat siihen oman erityisen piirteensä. 

Vieremä on tiettävästi ainoa suomeksi julkaistu Brún teos. Sitä on saatavissa ainakin CDON.comissa sekä kirjastoissa.
 
5/5

Jukolan miesten maailma

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä (1870)
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 2. painos (2000; sarjan 1. painos 1997)
427 s., sisältää Yrjö Varpion johdannon ja aikalaisarvosteluja

Tiivistelmä: Seitsemän veljestä on erinomainen romaani seitsemästä miehestä, jotka muodostuvat omiksi, mielenkiintoisiksi persoonikseen taitavan ja erityislaatuisen kerrontatavan avulla. Naisia teoksessa ei juuri ole. Oma huomioni kiinnittyi tällä kertaa erityisesti veljesten kertomuksiin ulkomaailmasta, kuten Juhanin Turun-retkeen.

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä (1870) on suomalaisen kirjallisuuden perusteoksia ja ensimmäisiä suomeksi kirjoitettuja romaaneja. Ensimmäisyytensä lisäksi teos ansaitsee kiistämättömän klassikon tittelinsä myös olemalla erinomaisesti kirjoitettu, monipolvinen, aikaa kestävä teos.

Teos kertoo nimensä mukaisesti seitsemästä veljeksestä, jotka yhdessä muodostavat ikään kuin romaanin kollektiivisen päähenkilön: veljekset ovat erottamaton joukko, jotka romaanin kuluessa vain harvoin esiintyvät yksin, erossa toisistaan. Tästä huolimatta jokainen veljes on oma erityislaatuinen persoonansa ja jokaisen erilainen luonne ja ajatusmaailma tulee lukijalle tutuksi.

Teos kertoo veljesten tarinan lapsuudesta aivan kunkin veljen vanhuuteen saakka, mutta varsinainen juoni kertoo muutamasta vuodesta veljesten elämässä. Orvoiksi jääneet veljet asuvat nuorina aikuisina Jukolan talossa, mutta päättävät vuokrata talonsa pois kymmeneksi vuodeksi ja asettua Impivaaran korpeen, jonne he rakentavat uuden talon ja elävät lähinnä metsästäen. Elämää Impivaarassa kuvaillaan muutaman vuoden ajan, jonka jälkeen harpataan Jukolaan paluuseen kymmenvuotisen vuokrasopimuksen päätyttyä. Veljesten palaamista ja sen kunniaksi vietettävää juhlaa kuvataan yhden päivän ajan, jonka jälkeen romaanin viimeisessä luvussa kerrotaan erikseen kunkin veljen myöhemmistä elämänvaiheista.

Kertomusten juhlaa

Kerronnallisesti veljesten edesottamuksia kuvataan pitkälti yksinomaan vuoropuheluna. Johtolauseita ei ole, vaan puhuja ilmaistaan näytelmänomaisesti vain antamalla kulloisenkin puhujan nimi. Tämä tyylikeino luo kerrontaan oman kiinnostavan sävynsä: lukijalle ei suoraan kerrota, mitä dialogin aikana tapahtuu, vaan hänen on pääteltävä se rivien välistä.

Suorasanaistakin kerrontaa on, ja kertojalla onkin oma, vahva kertojanääni. Paikoin kertoja puhuttelee lukijaa. Romaanin alussa kertoja kertoo lukijalle alkavansa kertoa tarinaa seitsemästä veljeksestä ja lopussa toteaa kertoneensa sen. Samalla kaavalla kerrotaan tarinoita myös teoksen keskellä. Juonen sisäisiä, näennäisen irrallisia tarinoita onkin useita ja pitkin romaania. Usein tarinoita kertoo veljeksistä Aapo tai eri sivuhahmot, kuten seitsemännessä luvussa Taula-Matti, jonka tarinat päättyvät aina sanoihin ”ja sitten me ryypättiin”. Kiinnostavasti seitsemännen luvun alussa romaanin kertoja kertoo alkavansa kertoa tarinaa Taula-Matista, joka kertoo veljeksille tarinoita: ”Mutta mielinpä nyt kertoa vanhasta Taula-Matista, veljesten ainoasta ystävästä täällä metsissä.” (Seitsemän veljestä, s. 177)

Naisnäkökulmia?

Seitsemän veljestä on varmasti yksi tutkituimmista ja tulkituimmista suomalaisista kirjoista, mutta sen verran rikas teos on kyseessä, että uusia näkökulmia löytyy jokaisella lukukerralla.

Feministilukija huomaa nopeasti, ettei romaanissa ole juuri lainkaan naishahmoja – Seitsemän veljestä onkin hyvin miehinen kirja. Teoksen voi nähdä eräänlaisena kasvukertomuksena: kun villi, öykkäröivä miesjoukko saavuttaa yhteyskuntakelpoisuuden ja oppii lukemaan, heti ensimmäisenä iltana sivistyksen pariin palaamisen jälkeen miehistä vanhin saa muitta mutkitta palkinnoksi naisen, Männistön Venlan. Juhanin ei tarvitse tehdä elettäkään, vaan Venlan äiti tulee oikein tarjoamaan hänelle tytärtään kuin hopeatarjottimella.

Toisaalta Venlan tarinaa emme tiedä. Hänhän saa myös Juhanin yhtä lailla hopeatarjottimella: Venlan äidin tarvitsee vain vähän vihjata, ja heti Juhani tulee kosimaan. Ties mitä seikkailuita Venla onkaan veljesten kymmenen Impivaaran-vuoden aikana kokenut, ja nyt saa heti palkinnoksi kunnon miehen. Varsinaisesti romaanin teksti ei kuitenkaan anna vihjeitä tällaisen feministisen tulkinnan suuntaan, vaan siinä olemme täysin lukijan mielikuvituksen varassa.

Hämeestä Turkuun ja maailmalle

Oma huomioni kiinnittyi tällä kertaa siihen, millainen maailmankuva teoksen henkilöillä on – miten kuvaillaan Toukolan kylän ulkopuolista maailmaa ja sen todellisia paikkoja.

Turussa asuvana minua ilahdutti lukea viidennen luvun lopulla (s. 131), miten Juhani intoutuu kertomaan matkastaan Turkuun, Viertolan kartanon härkiä ajamaan. Ikänsä maalla asunut nuori Juhani kertoo hämmentyneensä kaupungin vilinästä ja metelistä. Liikenne on kovaa: ”Tuolta jyrisee vaunut, täältä jyrisee vaunut [– –] ”. Myös yhteiskunnan hierarkisuus näkyy Juhanin kuvauksessa. Ylempään yhteiskuntaluokkaan suhtaudutaan naureskellen, jopa pilkallisesti, tai ainakin ihmetellen: ”Vaunuissa istuu sen viiksinaamaisia narreja, istuu tyttöjä kuin posliinivauvoja [– –]”. Juhani hämmästelee kaupunkilaisnaisten kelmeää ihoa ja miesten monokkeleita:

JUHANI. [– –] Jesta ja varjele! sieltähän [sic] nyt hipsuttelee esiin kultahöyhenissä oikein aika vekama mamsselli tai röökinä tai mitä hän lie. Kas hänen kaulaansa! Valkea kuin rieskamaito, poski ruttopunainen, ja silmät palaa hänen päässään kuin päiväpaisteessa kaksi roviotulta, koska häntä vastaan käy oikea kekkale mieheksi, hatussa, kiiltomustassa hännystakissa, ja tirkist... – no vie sinun pirkele itseäskin! – Tirkistelee läpi nelikulmaisen lasin, joka välkkyy vekkulin vasemmalla silmällä. (Seitsemän veljestä, s. 131)

Yllä olevasta katkelmasta käy myös ilmi se kerronnan piirre, että lukijan on vuoropuhelusta pääteltävä rivien välistä varsinainen toiminta: voimme vain arvailla, mille Juhani yhtäkkiä kiroilee.

Itse Turun kaupunkia Juhani ei kuvaa, vaan kertoo ainoastaan kokemuksistaan kaupunkilaisista. Toinen viittaus Turkuun löytyy humalaisen Laurin saarnasta hiidenkivellä kahdeksannessa luvussa. Myös muita suomalaisia kaupunkeja mainitaan:

LAURI. [– –] Lauluni remahti, akkunat säpäleiksi sälähti, ja siitäpä liikkeille Tampereen poroporvarit kaikki. Mutta minä, aina lysti-poika, minä viitenä vilkkasin pitkin rantaa, heille potkasin vasten kuonoa soraa ja santaa. Tulin siitä Poriin, pantiin pärekoriin ja vedettiin pitkin torii; tulin Uuteenkaupunkiin, siellä akkunasta haukuttiin; tulin Turkuun, pistettiin puukko kurkkuun. Tulinpa lopulta Aningaisten kadun haaraan ja siellä kohtasin viisi nokkelata naaraa. [– –] (Seitsemän veljestä, s. 219)

Vaikka Lauri mainitsee oikein nimeltä Turun keskustassa sijaitsevan Aninkaistenkadun, sen enemmin ei itse kaupunkia kuvailla. Lukijalle ei myöskään selviä, onko Lauri itse koskaan käynyt Turussa.

Helsinki mainitaan samassa päihtyneen Laurin värssyssä. Myöhemmin, yhdennessätoista luvussa, Timo käyttää pääkaupungin nimeä kirosanana: ”Älä helsingissä!” (Seitsemän veljestä, s. 293) Kirosanana Kivi on kirjoittanut Helsingin pienellä alkukirjaimella.

Samoin yhdennessätoista luvussa veljekset pohtivat pakenevansa maasta:

SIMEONI. Suomesta pois, paimeniksi Inkerinmaalle!
TIMO. Tai portinvartijoiksi Pietarin kaupunkiin.
AAPO. Kovin vähäpätöiset keinot.
EERO. Merelle vesiä viiltämään kuin uhkea enomme ennen! Jos siirrymme kerran Suomen rannalta, olemme kruunun kourista vapaat, ja koetamme kohden Engelsmannia; hänenpä laivansa mastossa maksaa mies.
AAPO. Sitä neuvoa käskee vähän perustella.
TUOMAS. Olispa tuo ehkä jotain, mutta muistakaat: ennenkuin ehdimme Suomen rantaan, niin onpa kaiketi kourissamme kruunun kihlakalut.
TIMO. Ohhoo! jos heltimmekin eheillä nahoilla Suomesta, niin koskapa olisimme Enklannissa? Onpa sinne miljuunia ja tuhannen miljuuniakin peninkulmia. Ohhoo! (Seitsemän veljestä, s. 294)

Matkan pituudesta Timo erehtyy hieman. 1800-luvun Suomessa peninkulma oli noin 10 kilometriä, eli Timon mukaan etäisyys eteläisestä Hämeestä Englantiin olisi 10 miljoonaa – 10 miljardia kilometriä. Todellisuudessa matka on vain reilut 1800 kilometriä.

Kaiken kaikkiaan Seitsemän veljestä on yllättävänkin hyvin aikaa kestänyt romaani ja äärimmäisen nautittava lukukokemus jokaiselle.

5/5