Merethe Lindstrøm: Dager i stillhetens historie

Hiljaisuus kätkee salaisuuden norjalaisen Merethe Lindstrømin romaanissa, joka voitti viime vuonna Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Eva ja Simon ovat vanha pariskunta, joka ei puhu menneisyydestään. Lopulta Simon lopettaa puhumisen kokonaan.

Kuva: Aschehoug

Merethe Lindstrøm: Dager i stillhetens historie

Aschehoug, Oslo 2011

219 s. (pokkari)

kieli: norja (bokmål)

käännökset: englanti, fääri, ruotsi, tanska, viro

Merethe Lindstrømin (s. 1963) romaani Dager i stillhetens historie (2011) voitti vuonna 2012 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon, ja on sen totisesti myös ansainnut. Lindstrøm punoo juontaan taitavan hienovaraisesti ja luo herkän, psykologisesti uskottavan henkilökuvan erityisesti päähenkilö Evasta.

Teos liikkuu ainakin neljässä aikatasossa, joiden juonikuviot kietoutuvat pikkuhiljaa toisiinsa. Kehyskertomuksena on nykyhetki, jossa Eva ja Simon ovat vanhoja ja Simon on lakannut puhumasta – Eva joutuu käytännössä toimimaan omaishoitajana vanhuuden heikentämälle puolisolleen. Toisena juonena on pariskunnan kotona siivoamassa käynyt Marija, johon pariskunta ystävystyy. Ystävyydestä huolimatta Eva ja Simon ovat irtisanoneet Marijan työsuhteen, syystä jota he eivät suostu paljastamaan edes omille aikuisille lapsilleen. Toisaalta on Evan omat nuorena aikuisena tekemät valinnat, joita hän muistelee, ja toisaalta on Simonin sodanaikainen nuoruus ja eloonjääneiden sukulaisten etsiminen myöhemmin.

Kaikki juonen osat käydään läpi Evan muistojen kautta, myös Simonin nuoruus sen perusteella, mitä Eva muistaa miehensä hänelle kertoneen. Vähitellen paljastuu, miten kaikki liittyy kaikkeen – kotisiivooja, Simonin puhumattomuus, hänen nuoruutensa josta ei puhuta lapsille ja Evan nuoruudenteot.

Konkreettisen juonen lisäksi vaikuttavaa on vanhan ihmisen henkilökuva. Evan kautta lukija voi ymmärtää, miltä tuntuu hoitaa omaa vanhukseksi muuttunutta puolisoa, miltä tuntuu omien aikuisten lasten holhoava kohtelu. Myös oman kehon vanhentuminen mietityttää – unessa keho on nuori.

Tyttäret haluavat, että Simon muuttaisi hoitolaitokseen, mutta pystyykö Eva luopumaan nyt miehestään niin kuin hän aikanaan luopui lapsestaan? Simon on fyysisesti läsnä, mutta henkisesti poissa – toisaalta Evan menettämä ystävä on fyysisesti poissa, mutta henkisesti kuin läsnä. Välillä tuntuu, kuin Simon olisi itse valinnut oman puhumattomuutensa.

Toisaalta pureudutaan vielä juutalaisten kohteluun sodan aikana ja siihen, miten se vaikuttaa nykypäivässä asti, ja millaista arkipäivän antisemitismiä saatta yllättävissäkin tilanteissa esiintyä.

Dager i stillhetens historie on ehdottomasti yksi pohjoismaisen nykykirjallisuuden vaikuttavimmista teoksista. Lindstrømin teoksia ei ole käännetty suomeksi, mutta se on norjan lisäksi saatavilla ainakin ruotsiksi ja englanniksi.

Hanne Ørstavik: Like sant som jeg er virkelig

Hanne Ørstavik: Like sant som jeg er virkelig

Forlaget Oktober, Oslo 1999
149 s.
kieli: norja
käännökset: suomi, ruotsi, tanska

Norjalainen menestysromaani vie lukijan retkelle psykologianopiskelijan pään sisälle.

Norjalaisen Hanne Ørstavikin pikku romaani Like sant som jeg er virkelig (1999) kertoo oslolaisesta psykologianopiskelijasta Johannesta, joka asuu rahaa säästääkseen yhdessä äitinsä kanssa. Kirja alkaa, kun Johanne eräänä aamuna herätessään huomaa huoneensa oven olevan lukittu – ulkopuolelta. Koko lyhyen romaanin ajan Johanne istuu alastomana huoneestaan eikä poistu sieltä. Aloillaan istuessaan hän kuitenkin miettii lukitsemiseen johtaneita tapahtumia, ja hänen ajatustensa mukana lukijakin saa tutustua hänen elämäänsä.

Johanne rakastuu ensimmäisen kerran elämässään Ivariin, joka työskentelee yliopiston kanttiinissa. Johannen äiti ei ilmeisesti jostain syystä pidä ajatuksesta. Johanne ja hänen äitinsä ovat kristittyjä: Jumala on luonnollinen osa Johannen elämää ja hän rukoilee usein, mutta silti varsinaista moraalista pohdintaa vaikkapa seksisuhteen aloittamisesta ei nähdä. Onkin ilahduttavaa lukea kuvaus kristillisestä uskonnollisuudesta, joka ei ahdista eikä rajoita henkilön elämää – verrattuna vaikka Kaj Korkea-ahon Se till mig som liten är -romaanin synkkään lahkokuvaukseen.

Kerronta hyppelehtii eri aikatasojen välillä: toisaalta ollaan ”nykyhetkessä”, jossa Johanne istuu lukittuna huoneeseensa, ja toisaalta menneessä ajassa joitakin päiviä tai viikkoja aikaisemmin. Aika saattaa vaihtua yhtäkkiä kesken kappaleen, joten sitä oli aluksi hieman vaikea seurata, kunnes siihen tottui.

Oslon kaupunkia kuvataan paljon, paikkoja ja katuja mainitaan nimeltä. Johannessa onkin jonkin verran vanhan flaneur-hahmon piirteitä, kun hän kuljeskelee kaupungilla ja pohtii asioita. Pohdiskelu on hyvin suuri osa kirjaa, niin kuin jo nimikin antaa ymmärtää. Mikä loppujen lopuksi on totta? Onko koko ihanaa Ivaria ollut olemassakaan?

Hanne Ørstavik on Norjan arvostetuimpia nykykirjalijoita ja voittanut useita palkintoja. Like sant som jeg er virkelig on käännetty suomeksi nimellä Yhtä totta kuin olen todellinen (suom. Tuula Tuuva, 2003). Se on käännetty lisäksi ainakin ruotsiksi, tanskaksi, saksaksi ja viroksi.

Teuvo Pakkala: Elsa

kuva: SKS

Teuvo Pakkala: Elsa (1894)
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1995
255 s., med förord av Mervi Kantojärvi samt samtidskritik
språk: finska
översättningar: svenska (1895)

Teuvo Pakkalas Elsa fördjuper sig in i kvinnolivet i det fattiga norra Finland. Personskildringen är levande och åtminstone kyrkan får sin del av samhällskritik, men könsrollerna är väldigt stela.

Teuvo Pakkalas roman Elsa (1894) har beskrivits som realistisk eller naturalistisk, och därmed passar den fint in i den finska 1880- och 1890-tals romankonst. Elsa fortsätter historian som började med romanen Vaaralla ('På Vaara', 1891). Sagan iscensätter sig i arbetarstadsdelen Vaara i Uleåborg, fast stadsnamnet Uleåborg aldrig nämns i Elsa.

Huvudkaraktären är Elsa Viio och hennes mor. Moderns namn avslöjs inte, utan hon syftas endast till som änka till hennes man, Viio. Andra centrala personer är Elsas väninnor Mari och Liisa – alla kvinnor, vilket var sällsynt på Pakkalas tid.

I början är Elsa en duglig flicka som går flitigt i kyrkan. En vändningspunkt är Liisas bröllop där hon möter Tuira, en ung sjöman som varit vän till Elsas avlidne far. Paret blir småkära, men det aldrig händer något förrän Tuira återigen måste till sjöss. Han är bort långa tider, och eftersom ingenting hänt mellan dem och de alltså inte är förlovade, tillåter Elsa sig själv att förälska sig i en av ungkarlar i hembyn. Vad som händer näst avslöjs inte, men plötsligt blir den tidigare så duktiga Elsa nedsedd av kvinnorna i byn – hon är gravid.

Den viktorianska finkänsligheten som den tiden bestod kan vara lite svårbegriplig för en modern läsare: åtminstone jag behövde tänka efter en stund innan jag fattade varför alla blir så elaka mot stackars Elsa. Då är det också frågan om dubbelmoral: Elsa blir nedsedd bara för ett misstags skull och därefter är allt hon gör dumt och dömt. När hon mest skulle behöva hjälp av de andra får hon inte det. Däremot Liisa, som var ett elakt barn och alla sa att hon ingenting skulle bli, blir en älskad och duktig husfru och -mor.

Romanen har en klar moralisk lärdom: om man inte lever som man borde går man under. Det får stackars Elsa lära sig, hon som endast gör ett misstag i sitt liv. Det är bara kvinnor som blir förtjusta och som drömmar om att bli älskade; männen är mer praktiska gifter sig med den som de tror de skall mest gynnas av. På grund av den realistiska eller naturalistiska stilen är det ibland svårt att säga om berättandet innehåller kritik eller inte. Åtminstone religiösa institutioner och de kommunala socialtjänster får sin del av kritik. Med god vilja kan man också tro att även könsförväntningarna skildras med en aning samhällskritik.

Trots en viss chauvinistisk ton i sin kvinnoskildring är Elsa en fängslande roman som tar läsaren genast med sig till en resa till det vanliga folkets historiska småstadsfinland. Elsa har översatts till svenska genast efter romanen kom ut, år 1895.

5/5

Ina Lange: "Huonompaa väkeä"

Ina Lange: "Huonompaa väkeä"
Alkuteos: "Sämre folk", 1885 (nimimerkillä Daniel Sten)
Suomennos: Ulla Hänninen, 2010
Faros-kustannus Oy, Turku
234 s., sisältää Päivi Lappalaisen jälkisanat

Ina Langen nyt ensi kertaa suomeksi ilmestynyt pääteos koukuttaa erityisesti ajankuvallaan ja henkilökuvauksellaan sekä luokkayhteiskunnan arkea kipakasti ironisoivalla huumorillaan.

Kuva: Faros

Ina Lange, joka julkaisi kirjallisen tuotantonsa pääasiassa nimimerkillä Daniel Sten, on pitkään ollut unohdettu suomalainen klassikkokirjailija. Nykyaikainen, pääasiassa feministinen kirjallisuudentutkimus on viime vuosina löytänyt Langen uudelleen, ja vuonna 2010 saatiin vihdoin julkaistua ensi kertaa suomeksi Langen pääteos, romaani "Sämre folk".

Realismin tai naturalismin tyylisuuntiin kuuluva "Huonompaa väkeä" kertoo Lauttasaaressa, syrjäisessä korpisaaressa Helsingin edustalla, asuvan Kaisan ja hänen kahden lapsensa tarinan. Romaani on jaettu kolmeen osaan, jotka kertovat äidin, pojan ja tyttären tarinan, mutta tyttären, Nadjan, tarina nousee pääosaan ja vie yli kolme neljäsosaa romaanin pituudesta.

Lian ja puhtauden vastakohtaisuus on teoksen läpi kantavia motiiveja. Kaisan ensimmäinen puoliso on likaisuudestaan tunnettu suutari, jota Kaisa yrittää saada puhtaaksi. Toinen puoliso taas on Kaisaa itseäänkin tarkempi puhtaudesta. Puhtauden ja lian vastakohtaisuus peilautuu myös niin kaupungin ja maaseudun kuin eri yhteiskuntaluokkienkin väliseen vastakkainasetteluun.

Luokkaero on teoksessa merkittävä, mihin viittaa jo romaanin nimi. Lukija herääkin helposti pohtimaan, tarkoitetaanko "huonommalla väellä" alhaisinta työtätekevää luokkaa vai kenties sittenkin herraluokkaa, jonka pöyhkeilevä elämäntapa esitetään paikoin falskina ja ylimielisenä. Myös naiset ja miehet asetetaan vastakkain: nainen on täysin miehen armoilla, miehen tulee kouluttaa nainen tavoille eikä nainen saa itse päättää omasta elämästään. Myös taiteilijuus problematisoidaan: Kaisa haluaa kieltää lapsiltaan musisoinnin, sillä soitto ja laulu johdattaa Kaisan mielestä ihmisen turmioon. Näin myös lopulta käy, kun viulunsoittoa harrastava Veli-poika menettää kätensä, joutuu kadulle ja kuolee nuorena, ja laulua ja teatteria esittävä Nadja-tytär ajautuu päihteidenkäyttöön ja seksuaaliseen kevytmielisyyteen, mikä lopulta tuhoaa hänen uransa ja sitä kautta elämänsä. Vain taiteista pidättäytyvä Kaisa-äiti elää pitkän ja rauhallisen elämän Lauttasaaressa lähinnä siivoten, mutta taiteilun vuoksi hänen lapsensa aiheuttavat hänelle surua ja murhetta ja vaikuttavat Jumalan rangaistuksilta.

Mielenkiintoinen on porvarisluokkaan kuuluvan Adolfin hahmo. Adolf kuvataan "naismaisena" eikä hän ole kiinnostunut naimisiin menemisestä vaan pikemminkin sisustamisesta, vaatteista ja ihonhoidosta. Toisaalta ei kuitenkaan anneta konkreettisia viitteitä siitä, että Adolf olisi sen kiinnostuneempi sukupuolisuhteista miestenkään kanssa.

Tapahtumapaikkana on pitkälti Lauttasaaren Torpparimäki, jossa Kaisa asuu ja Veli ja Nadja viettävät lapsuutensa. Nadjan aikuistuttua tapahtumat siirtyvät ensin Helsinkiin ja sitten Pietariin. Loppupuolella käydään myös Moskovassa. Pietaria kuvataan siistinä ja sivistyneenä suurkaupunkina, kun taas Moskova on ahdistava ja likainen. Pietarissa liikutaan yläluokkaisissa, suomen- ja ruotsinkielisissä piireissä, kun taas Moskovassa kuvatut henkilöt ovat alhaista, venäjää puhuvaa katusakkia. Kaupunkien välillä liikutaan junalla.

Ulla Hännisen suomennos on mainio. Vanhan ajan tunnelma on aistittavissa, mutta teksti on kuitenkin nykylukijalle helppolukuista nykykieltä. Joissakin repliikeissä käytetty puhekieltä jäljittelevä tyyli tuntui teennäiseltä. Ruotsinkielistä alkuteosta en saanut mistään käsiini, joten en ole voinut verrata siihen. Joka tapauksessa on hienoa ja peräti kulttuuriteko, että tällainen klassikkoromaani (ja hyvä kirja!) on saatu vihdoin suomennettua. Juoni koukuttaa, hahmojen, ajan ja paikan kuvaus on tenhoavaa ja ironinen huumori peräti naurattaa.

5/5

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick

Kuva: Otava

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick
2013, Otava
283 s.

Romanen Operaatio Lipstick, som blandar chick-lit med krigslitteratur, beskriver livet i det krigsdrabbade Afghanistan men lägger mest vikt på huvudkaraktärernas sexliv.

Pia Heikkilä är en journalist med finska rötter som har jobbat t.ex. som korrespondent för Al-Jazeera i Mellanöstern. Nu har hon kommit ut med en roman som beskrivits som "Bridget Jones i Afghanistan".

Den finsk-engelska journalisten Anna jobbar i Afghanistan som krigskorrespondent. Vid sidan av jobbet jagar hon också män: Kabul är, enligt Anna, en paradis för singelkvinnor med alla sina soldater, diplomater och mediafolk. Även om killen råkar ha en familj hemma är det lätt att glömma bort den mitt i kriget. Men det är just det som är också problemet: Anna vill ha något mer än bara enstaka nätter. När Annas bästa kompis Kelly blir sviken av sin pojkvän Rich, som de vet har något att göra med olaglig vapenhandel, bestämmer sig kvinnorna att börja det som de kallar för "Operation Lipstick": de ska skaffa bevis på Rich mörka business och få både sin hämnd och årets största scoop på en gång.

För dem som njuter av romantik och inte tar livet för allvarligt är Operaatio Lipstick väldigt underhållande. Romanen ger antagligen en realistisk bild av livet på krigsområdet, det finns fart och dramatik – dock från en trygg avstånd, läsaren behöver inte vara alltför rädd. Man får koncentrera sig på en trettionånting kvinnas komplicerade kärleksliv och människoförhållanden.

Romanen påminner om Hollywoodfilmen Legally Blonde där en ljushårig kvinna i ljusröda kläder börjar studera juridik för att visa sin ex-pojkvän, och till slut lyckas huvudkaraktären lösa ett svårt fall med sina kvinnliga kunskaper som tidigare blivit åtskrattade av sina manliga kolleger. Samma emansipatoriska budskap finns även i Operaatio Lipstick: läppstift, tamponger och naturligtvis kärlek spelar ytterst viktiga roller i avslöjandet av brottslingarna. I frågan om män har romanen många likheter med Sex and the City, som jagberättaren Anna också själv en gång nämner, och Bridget Jones.

Operaatio Lipstick är ett rent fyrverkeri av heterosexualitet. Ett av de viktigaste element i boken är den kvinnliga huvudkaraktärens letande efter en manlig partner, och författaren skäms inte för att beskriva sex eller kvinnlig onani heller. Däremot behandlas homosexualitet med ett sätt som å andra sidan kan ses lite nedlåtande: antingen är det något att skämmas för (s.173–175) eller att skratta åt (s. 278–279).

Intressantast är boken när Anna beskriver sitt jobb som krigsjournalist i Afghanistan, den otroligt vackra naturen och vyn på bergen, och afghanernas vardagliga liv som inte alls är lika tryggt som för de västerländska journalisterna på området.

Allt i allt är Operaatio Lipstick en njutbar upplevelse och kan rekommenderas åt alla som tycker om töntig romantik. Förutom miljön och omständigheterna för boken dock kanske inte så mycket nytt i genren, men blandningen känns fräsch och fungerar väl.

Pia Heikkilä har själv skrivit romanen både på finska och på engelska (under namnet Operation Lipstick), men så vitt jag vet har den inte översatts till något språk ännu. Språket i den engelska versionen har fått kritik av några bloggare ([1], [2]), så att eventuella översättare förhoppningsvis använder den finska upplagan som källtext.

5/5

Kielen juhlaa jouluisessa Tukholmassa

Kuva: Raben&Sjögren

Åke Holmberg: Ture Sventon i Stockholm (1954)
Kuvitus: Sven Hemmel
Rabén&Sjögren, 128 s.

I Sventons väntrum var det som vanligt ovanligt mycket folk. Juvelerare Eriksson satt i en soffa med påsen i knäet och väntade. Han satt mellan en äldre fru som hade förlorat sin våning och en välbärgad medelålders man som på ett oförklarigt sätt hade förlorat sin fästmo som han ändå hade varit förlovat med i hela tio år.
    Fröken Jansson, Sventons sekreterare, släppte in den ena efter den andra i privatdetektivens rum och släppte ut lika många. Till slut blev det juvelerarens tur att stiga in.
    "Sventon", sa Sventon.
    "Mitt namn", sa juvelerare Eriksson, "är Eriksson."

(Ture Sventon i Stockholm, s. 48)

Vauhdikas mutta kiltti lastendekkari Ture Sventon i Stockholm ihastuttaa erityisesti hulvattomalla kielellään ja kauniilla kaupunkikuvauksellaan jouluisesta Tukholmasta.

Lastenkirjallisuus on parhaimmillaan riemastuttavaa. Lapsille kirjoitettaessa käytetään usein mielikuvituksekkaampaa kieltä kuin aikuisille, eikä juonta ole kahlittu ankean realismin tiukkapipoisiin vaatimuksiin. Uusin suosikkini – joskin vanha klassikko – on Åke Holmbergin Ture Sventon i Stockholm (1954), jossa sherlockmainen yksityisetsivä ratkoo rikoksia jouluisessa Tukholmassa.

Tukholman kultasepät ovat ymmällään ja peloissaan, kun salaperäinen rikollisliiga on onnistunut vohkimaan massoittain hopeaesineitä suoraan liikkeiden hyllyiltä, omia avaimia käyttäen. Kun sitten kultaseppä Erikssonin kotoa Tomtebogatanilta löytyy ensin salaperäiset jalanjäljlet lattialta ja kaiken huipuksi kumma hattu keittiön tuolilta, muu ei auta kuin kutsua hätiin kuuluisa etsivä Ture Sventon. Jouluaatto tai ei, rikolliset on napattava.

Synkistelevien nykydekkareiden keskellä on ilahduttavaa lukea rikosromaani, jossa ketään ei surmata eikä paloitella. Leppoisa, jopa hilpeä tunnelma kantaa läpi teoksen, eikä lukija joudu missään vaiheessa pelkäämään, sillä kertoja onnistuu kyllä vakuuttamaan, ettei vaaraa ole. Ture Sventon jos kuka tietää kyllä, mitä tekee.

Sventonin hahmo sinänsä ei ole erityisen mielenkiintoinen, eikä hänestä juuri mitään kerrotakaan. Etsivä muistuttaa Sherlock Holmesia jopa ulkonäöltään Sven Hemmelin ihastuttavassa kuvituksessa. Myös muut hahmot – Erikssonin perhe ja pari rikollista – jäävät melko karikatyyrimäisiksi. Lastenkirjallisuudelle tyypillisesti keskeisessä osassa rikoksen ratkeamisessa ovat Erikssonin kaksi lasta.

Hahmoista mieleenjäävimpiä ovat pari sivuhahmoa, erityisesti Ture Sventonin arabialainen ystävä herra Omar ylihuoliteltuine puheenparsineen. Keskeisessä osassa on myös itse Tukholman kaupunki, sen kadut, ihmiset, raitiovaunut ja jopa viemärit. Jouluinen, luminen kaupunki on kaunis ja elävä, vaikkakin rikos synkentää sen tenhoa:

De for Vasagatan fram, och sedan såg de Strömmen och Stadshuset och Slottet i månsken. Ingenting är vackrare, men Sventon och Omar satt på helspänn och kunde inte tillgodogöra sig utsikten från trean. – –
    Man skramlade genom Gamla stan och sedan var man vid Slussen. Trean fortsatte och Svante halvsov. Nu åkte man upp på Söder.
    Ingenting kan vara tristare än att åka spårvagn på julafton. Hur vackert månskenet än är, sett genom treans fönster, vill man inte gärna sitta länge i en spårvagn på julafton. Gärna dagen före eller möjligen på juldagen. Men inte på julafton. Det är svårt att säga vad det beror på, men ingen människa vill åka spårvagn på julafton.

(Ture Sventon i Stockholm, s. 91)

Ture Sventon i Stockholm on erinomaista luettavaa erityisesti ihastuttavan kielen ja runsaan mielikuvituksen käyttönsä ansiosta. Teos on myös erinomainen kuvaus 1950-luvun Tukholmasta, mikä tuo kaupunkia tunteville oman erityisen lisäkivansa. Teos on ilmestynyt myös Eila Kivikk'ahon suomentamana vuonna 1970 nimellä Hauskaa joulua, Totte Svensson. Ruotsiksi se on ihastuttanut jo useiden sukupolvien ajan, ja siitä otettiin vuonna 2011 kuudes painos.

5/5

Juurettoman teinin kapina

Kuva: www.khemiri.se

Jonas Hassen Khemiri: Ett öga rött (2003)
Norstedts
252 s.

Ruotsissa on ollut maahanmuuttajia pidempään ja enemmän kuin Suomessa, joten myös Ruotsin maahanmuuttajakirjallisuus näki jo kymmenen vuotta sitten merkkiteoksen, jota Suomessa vielä odotetaan.

Ett öga rött (2003) on ruotsalais–tunisialaisen Jonas Hassen Khemirin esikoiskirja. Teos on ilmestynyt Outi Mennan suomentamana nimellä Ajatussulttaani (Johnny Kniga, 2004).

Palestiinalaisvanhempien Tukholmassa syntynyt poika Halim käy yläastetta ja hakee juuriaan. Isä on Halimin mielestä ruotsalaistumassa liikaa, kun taas Halim itse yrittää kaikin keinoin taistella ruotsalaisen yhteiskunnan sopeuttamisyrityksiä vastaan, niin kuin kuvittelee kuolleen äitinsä haluavan. "Ajatussulttaaniksi" itseään kutsuva Halim kehittää ajatustensa ympärille omia filosofioita ja teorioita. Kotimaassa kauheuksia kokenut isä ei ymmärrä Halimin kapinaa.

Kapinaa käydään erityisesti koulussa. Ruotsalaisten kouluaineiden opiskelu ei Halimia kiinnosta, eikä varsinkaan ruotsalaisille ominainen tapa perustaa työryhmiä ja keskustella (pikku)asioista yhdessä ja järjestää äänestyksiä. Lopulta Halim lukee kokeisiin vain näyttääkseen koulunkäyntiavustajalle.

Maahanmuuttoa tarkastellaan monelta kannalta. Halimin perheen lisäksi keskeinen hahmo on Aasiasta Ruotsiin adoptoitu koulunkäyntiavustaja Alex, ja lyhyen maininnan saa ruotsalaisen isän ja norjalaisen äidin poika; heidän juurettomuuden tunnettaan Halim ei ymmärrä.

Kielellä on keskeinen osa Halimin identiteettikamppailussa. Suurin osa romaanista on kirjoitettu Tukholman maahanmuuttajataustaisten arkipuhekielellä, joka rikkoo perinteisiä ruotsin sanajärjestys- ja muita kielioppisääntöjä vastaan. Kun Halim haluaa asiallista palvelua tai muuten ei halua tuoda ilmi juuriaan, hän puhuu ruotsalaisaksentilla ("svenneton"). Perheen kesken puhutaan arabiaa, jota Halim ei kuitenkaan osaa juurikaan lukea.

Uskonnon rooli on lähinnä osana identiteetin rakentamista. Halim paheksuu, ettei isä lue Koraania eikä rukoile, muttei kuitenkaan itsekään edes osaa lukea Koraanin arabiaa.

Muutenkin Halimin kapina menee enimmäkseen teini-iän ja juurettomuuden kokemuksen piikkiin. Isäkin huomauttaa, että vastustaessaan ruotsalaisten ylivaltaa Halim tulee toteuttaneeksi itsessään mitä stereotyyppisimmän maahanmuuttajahahmon. Myös äidin parantumaton sairaus ja kuolema ovat keskeisellä sijalla teoksessa osana Halimin hahmon ymmärtämistä. Halim, joka on syntynyt ja asunut koko ikänsä Tukholmassa, tuntee syvempää kaipuuta vanhempiensa kotimaahan kuin nämä itse. Koska Halim ei ole kokenut sitä pahuutta, jota vanhemmat ovat paenneet, on selvää, että hän kokee helpotuksen ja kiitollisuuden sijaan vieraantumisen tunnetta Tukholmassa, jossa hän on aina ulkopuolinen.

Teoksen loppupuolella Khemiri kirjoittaa ohimennen mukaan myös itsensä, ja Halim arvelee Khemiriä homoksi. Ehkä kirjailija haluaa tehdä selväksi, ettei Halimin hahmo ole hän itse?

Kaiken kaikkiaan Ett öga rött on erinomainen romaani, eikä vähiten erinomaisen mielikuvituksekkaan kielenkäytön ansiosta. Itsekin maahanmuuttajataustainen Khemiri avaa lukijalle oven maailmaan, josta valtamediassa saatu kuva on usein valitettavan yksipuolinen.

5/5